Ohjaus: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Antti J. Jokinen, Marko Leino. Perustuu Rakel Liehun romaaniin Helene.
Pääosissa: Laura Birn, Johannes Holopainen,Pirkko Saisio, Krista Kosonen, Eero Aho, Jarkko Lahti
Kuvaus: Rauno Ronkainen
Musiikki: Kirka Sainio
Kesto: 122 min.
Suomi, 2020
HELENE -TAITEILIJAN INTOHIMOT
Antti. J. Jokisen (Puhdistus,2012, Kätilö, 2015) uutukaista, taidemaalari Helene Schjerfbeckin (1862–1946) elämään perustuvaa elokuvaa Helene (2020) on jo ennen ensi-iltaa ehditty arvostella muun muassa kulttuurisesta omimisesta, koska se on suomenkielinen, vaikka elokuvan henkilöt olivat äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Hämmennystä on herättänyt myös se, että Helene sijoittuu lyhyelle ajanjaksolle Schjerfbeckin elämässä ja sen tärkeimpiä aiheita on Helenen suhde 19 vuotta nuorempaan taidekriitikkoon, myöhemmin myös kirjailijana ja taitelijana toimineeseen Einar Reuteriin. Kritiikkiä on annettu myös siitä, että 53-vuotiasta Heleneä esittää alle 40-vuotias Laura Birn. Kaikki nämä ovat kuitenkin ohjaajan valintoja, joilla on oma merkityksensä lopputuloksessa. Kun tulos on onnistunut, ratkaisut ovat olleet oikeita.
Elokuvan alussa Helene Schjerfbeck (Laura Birn) on jo vuosia asunut Hyvinkäällä äidistään Olgasta (roolissaan loistelias Pirkko Saisio) huolehtien. Jo hieman unohduksissa oleva, terveysongelmiensa kanssa kamppaileva Helene maalaa intensiivisesti, vaikka välit äitiin ovat kireähköt. Olga suosii Helenen veljeä Magnusta ja pitää Helenen maalaamista turhuutena ja ajanhukkana. Eräänä päivänä ovella kuitenkin yllättäen on tunnettu taidekauppias, keräilijä ja mesenaatti Gösta Stenman (Jarkko Lahti) yhdessä nuoren metsänhoitajan ja taiteen ystävän Einar Reuterin (Johannes Holopainen) kanssa. Stenman haluaa tuoda Helenen ja tämän työt paremmin kansan tietoisuuteen ja järjestää tälle ensimmäisen yksityisnäyttelyn Ateneumiin. Suostumus näyttelyn järjestämiseen annetaan ja Helenen elämään astuu pitkästä aikaa toivo ja valoisampi aika. Aiemmin Helenen töitä on ostanut lähinnä ystävä, kirjailija, taidemaalari ja naisasianainen Helena Westermarck (Krista Kosonen) Naisasialiitto Unionille. Einar Reuter vaikuttuu heti ihailemastaan Helenestä tavattuaan hänet ensi kertaa kasvotusten eikä pelkästään hänen arvostamiensa taulujen kautta. Tunne muuttuu nopeasti molemminpuoliseksi ja Einarista Helene saa pitkästä aikaa kaipaamansa keskustelutoverin, innoittajan ja ymmärtäjän. Helene haluaa rohkaista parikymmentä vuotta nuorempaa Einaria myös taiteilijuuteen ja he ryhtyvät vilkkaaseen kirjeenvaihtoon. Mutta Helenen kannustama matka Norjaan, inspiroiville vuonomaisemille ei Einarin kohdalla menekään, kuten Helene toivoo. Matka saa käänteen, joka murtaa Helenen sydämen pitkäksi aikaa.
Oleellisinta Helene-elokuvassa on intohimo, mutta ei niinkään fyysisessä mielessä. Suurinta intohimoa on taiteen tekemisen palo ja henkinen yhteys, joka taiteen kautta syntyy ja välittyy. Jos elokuvaa katsoo pelkkänä rakkaustarinana, toteutusta ei välttämättä pidä onnistuneena. Tässä elokuvassa intohimot purkautuvat muita kautta, kuin perinteisiä. Elokuvassa Schjerfbeckin ja Reuterin suhde palaa kirkkainta liekkiä jossain taiteen ytimessä. Vanhemman naisen ja nuoremman miehen rakkaustarina, tuohon aikaan erityisen kummeksittuna pidetty, se toki myös on, muttei sellaisenakaan ihan perinteinen. Helene on aikakautensa nainen, jonka ei suvaita näyttää intohimoaan miestä kohtaan, etenkään reippaasti nuorempaa. Jäljelle jäävät maalaaminen ja kirjallinen ilmaisu, keskustelut. Ja hyvä, että jäävät, tulevia polviakin ajatellen.
Antti J.Jokisen Helene poikkeaa edukseen nyt kovasti muotiin tulleista patsastelevista elokuvamuotokuvista, Sibeliuksesta Baddingiin. Tietysti kohteen sukupuolikin vaikuttaa. Schjerfbeckistä ei voisi tehdä mahtailevaa ja patsastelevaa elokuvaa, jossa humallutaan suosion huipulla ja ollaan palvottu kansansuosikki. Naisena hän ei sellainen olisi tuona aikana voinut mitenkään olla, jos edes tänä päivänäkään, vaikka arvostusta taiteilijana olisikin riittänyt. Jokisen jo Puhdistuksessa nähty yhteistyö Rauno Ronkaisen kanssa jatkuu hedelmällisenä edelleen. Ronkaisen maalauksellinen kuvausjälki on kuin yksi tähti muiden loistavien tähtien joukossa. Laura Birn Helenenä loistaa odotetusti kaikkein kirkkaimpana ja myös Krista Kososen sarkastinen ja humoristinen Helena Westerberg on mainio. Enimmäkseen Virossa kuvattu Helene ei silti aivan joka kuvassa onnistu säilyttämään illuusiotaan, ainakaan suomalaisten silmissä, sen verran virolainen vanha rakennuskanta eroaa suomalaisesta. Tämä on harmillista, mutta myös ymmärrettävää.
Parasta elokuvassa on sen kaksituntisesta kestosta huolimatta se, että siinä ei ole ahnehdittu tyypillisten elämänkertaelokuvien tapaan kehdosta-hautaan tyyppistä ratkaisua, vaan etsitty Schjerfbeckin elämästä hänen taidettaan ja intohimoaan parhaiten kuvastava ajanjakso. Tästä saa kiittää tietysti Heidi Liehua, jonka kirjaan elokuvan käsikirjoitus perustuu, mutta myös Jokista, joka on onnistuneesti tehnyt elokuvasta itsensä ja eritoten Helene Schjerfbeckin näköisen.
Mari Lindqvist