Ohjaus ja käsikirjoitus Céline Sciamma.
Pääosissa Joséphine Sanz, Gabrielle Sanz, Nina Meurisse ja Stéphane Varupenne.
Kesto: 72 min.
Ranska, 2021
MAJASSA ON KAIKKI MAHDOLLISTA
Céline Sciamma ohjasi esikoisensa Nuoren naisen muotokuva -epookin jälkeen yllättäen hyvin pienimuotoisen, kikkailemattoman, vähän päälle tunnin pituisen Art house-elokuvan, Maja lapsuuden reunalla (Petite maman, 2021). Ratkaisu oli hyvä. Hidastempoista, ääni- ja kuvaefekteistä vapaata, ehyttä ja niukkaa maailmaa on nautinto katsoa näinä pitkien spektaakkelielokuvien aikoina, etenkin kun elokuvassa kyse on aikamatkustelusta. Matka ajassa esitetään hyvin normaalina, lapsen kokemuspiiriin luonnollisesti kuuluvana asiana, ei minään ihmeteltävänä pääpointtina. Oleellisempaa onkin kysymykset, jotka ajassa matkaaminen herättää. Millä perusteella ihmiset tekevät elämänvalintojaan, miten heistä on tullut sellaisia, kuin mitä he ovat? Ennen kaikkea Maja lapsuuden reunalla on elokuva surusta ja menneisyyden ja tulevaisuuden pohdiskelusta, lapsuudesta ja aikuisuudesta.
Kahdeksanvuotiaan Nellyn (Joséphine Sanz) isoäiti on juuri kuollut ja Nellyä surettaa se, ettei hän ehtinyt kunnolla hyvästellä häntä. Äitinsä ja isänsä kanssa tyttö matkaa isoäidin kotitaloon, joka on tyhjennettävä tavaroista. Suru äidin kuolemasta ja omien lapsuusmuistojen kohtaaminen tuntuu olevan ylitsepääsemättömän rankkaa Nellyn äidille (Nina Meurisse). Äiti päättääkin yön aikana häipyä omille teilleen ja jättää Nellyn kahdestaan isänsä (Stéphane Varupenne) kanssa käymään läpi tavaroita. Isänsä ollessa työn touhussa Nelly lähtee etsimään majaa, josta äiti kertoi Nellylle autossa. Metsässä hän kohtaa itsensä näköisen tytön, Marionin (Joséphine Sanzin kaksoissisko Gabrielle Sanz), joka kertoo olevansa saman ikäinen kuin Nelly. Tyttö on rakentamassa puumajaa ja Nelly auttaa häntä siinä. Tutustuttuaan Marionin kotiin ja äitiin, hän tajuaa, että leikkii äitinsä kanssa ja on tullut tulevaisuudesta tapaamaan tätä itsensä ikäisenä. Myös Marion käy tulevaisuudessa ja tapaa kuolleen äitinsä jäämistöä läpikäymässä olevan, tulevan aviomiehensä, Nellyn isän.
Syksyiseen maisemaan sijoittuva, ajattomia, melankolisen kauniita kuvia tulviva elokuva hivelee silmiä ja mieltä. Carlos Sauran Korppi sylissä-elokuvankin mieleen tuova Maja lapsuuden reunalla on pieni suuri taideteos. Elokuvan audiovisuaalinen maailma voisi olla sekä menneestä että nykyisyydestä ja näin tietysti palvelee hienosti tarinaa. Musiikkia elokuvassa on vasta loppumetreillä ja siksi se tuntuu erityisen pakahduttavalta. Äänimaailma on lähes kokonaan diegeettinen ja se osaltaan tuo hyvällä tavalla mieleen kokeilevat lyhytelokuvat, joissa jokaisella kuvalla, äänellä ja repliikillä on tärkeä merkityksensä, mikään ei ole turhaa. Ilahduttavaa on myös, että aikamatkaaminen tulee elokuvassa esiin kuin varkain, luonnollisena osana kahdeksanvuotiaan Nellyn mielikuvitusta ja maailmaa. Aikuinen katsoja saa yhtäkkiä ikkunan menneeseen; kuinka luonnollista kaiken yllättävän ja ihmeellisen kohtaaminen lapsena olikaan. Myös äidin ja tyttären suhde avautuu elokuvan aikana kauniisti. Äidin melankoliasta kärsivä tytär kokee asiasta turhaan syyllisyyttä ja hänelle onkin tärkeää, kun äiti kertoo edes jotakin lapsuuden tunnoistaan ja muistoistaan. Maja lapsuuden reunalla on kuin sen miljöö, syksyinen maisema; kesän lämpöä vielä muisteleva, surumielinen ja jonkun uuden, tuntemattoman äärellä. Vähän kuin maailma tänä päivänä.
Mari Lindqvist