Ohjaus: Darren Aronofsky
Käsikirjoitus: Samuel D. Hunter
Pääosissa: Brendan Fraser, Sadie Sink, Hong Chau,
Kesto: 117 min.
Yhdysvallat, 2022
THE WHALE- OMAN KEHON VANKINA
Darren Aronofsky (Unelmien sielunmessu, Black Swan, Mother!) on aina tehnyt viiltävän tarkkanäköisiä, jopa julmia elokuvia riippuvuuksista ja mielen ja kehon vankina olemisesta. Niin tälläkin kertaa. Jo hieman unholaan jäänyt Hollywood-tähti Brendan Fraser (Muumio-elokuvat, Viidakon Ykä) tekee kirjaimellisesti näyttävän paluun sairaalloisen lihavana englanninopettajana Charliena, jolla on viimeiset elinhetket käsillä ja tilinteon aika 17-vuotiaan tyttärensä Ellien (Stranger Thingsistä tuttu Sadie Sink) ja menneisyytensä kanssa. Ahdistava, hämärästi ja tunkkaisesti valaistu, useita aisteja ärsyttävä ja provosoiva The Whale myös liikuttaa, jopa kyyneliin saakka. Elokuvassa on jotain hyvin totta, sitä totuudellisuutta, jota päähenkilö oppilailtaan penää ja vaatii viimeisinä elinpäivinään. Fraserin Oscar-ehdokkuus tuskin tuli yllätyksenä kellekään. Haasteellisen, 135 kiloa painavan, niin sanotun ”läskipuvun” käyttö roolissa ei kuitenkaan ollut se juttu. Oleellista oli syömishäiriöisen ihmisen mieleen sisälle pääseminen, rakkaansa menettäneen ihmisen surun tunteminen ja vanhemmuudesta tuttu syyllisyyden taakka, jotka kaikki onnistuvat koskettavasti Fraserin roolisuorituksessa. Viihteellisissä seikkailuelokuvissa läpilyönyt Fraser luo nahkansa täysin uudentyyppisessä roolissa.
Charlie (Fraser) opettaa kirjoittamista verkkokurssilla, ilman videokuvaa, omaa ulkomuotoaan ja tilannettaan häveten. Muutenkin hänen elämänsä on vangittu pieneen kotiin, sohvalle ja sen ympäristöön, lähes kolmesataa kiloa painavana, monisairaana yksineläjänä. Vaihtelua päiviin tuo sairaanhoitajaystävä Liz (Hong Chau) ja nololla hetkellä paikalle pölähtävä lähetyssaarnaaja- nuorukainen Thomas (Ty Simpkins), joka uskoo pelastavansa Charlien sielun. Charlie on jatkuvasti sydänkohtauksen partaalla, muttei halua päätyä sairaalaan, vaan kuolla kotonaan. Moby Dickistä tehty suosikkiainekirjoitus, jota Charlie aina kohtauksia saadessaan käy mantrana läpi toimii hänen johdattajanaan ja lohtunaan. Loppua ennen on kuitenkin saatava yhteys lähes täysi-ikäiseen tyttäreen Ellieen (Sadie Sink), jonka Charlie on hylännyt 8-vuotiaana, mennäkseen yhteen elämänsä rakkauden, entisen oppilaansa kanssa. Elämänkumppani, Alan on nyt kuollut ja syyllisyys ja häpeä painavat ja ovat saaneet Charlien ahmimaan itsensä kuoleman partaalle. Elliestä on sillä aikaa tullut kyyninen, kova ja teräväkielinen nuori nainen, joka ei armoa tunne ja joka itsekin kärsii yksinäisyydestä ja näköalattomuudesta. Se, että isän myöhempi elämänkumppani on ollut mies, ei häntä niinkään häiritse, kuten ei isän muuttunut ulkonäkökään, vaan ennen kaikkea hylätyksi tuleminen ja miten se on vaikuttanut kasvavan nuoren elämään ja tuntemuksiin itsestä. Charlien tehtävä ei ole helppo ja aika alkaa käydä vähiin.
Samuel Hunter on sovittanut elokuvakäsikirjoituksen omasta teatterille tehdystä käsikirjoituksestaan. Ajoittain tämä valitettavasti näkyy. Elokuvassa on kohtauksia, joissa seisoskellaan kuin näyttämön lavalla ja kuljetaan ovista edestakaisin, niin että illuusio todesta rikkoutuu. Elokuvan tv-mäinen 1:33 -kuvasuhde on kuitenkin onnistunut ja lisää tarinaan kuuluvaa klaustrofobisuutta. Aronofskyn luottokuvaaja Matthew Libatiquen kamera tekee jälleen temppujaan, kiertää ahtaassa, vankilamaisessa huoneistossa, jossa kaiken keskus on sohva ja joka on kuin haastava temppurata Charlielle, jolle liikkuminen vessaan tai keittiöön on koko ajan suurempi koettelemus. Rob Simonsenin jyhkeä musiikki korostaa jokaista ponnistusta ja sitä, kuinka vaikkapa tärkeän avaimen putoaminen lattialle voi tehdä elämästä helvettiä, kun sitä ei kykene itse tavoittamaan. The Whalen äänimaailma on inhorealistinen ruoan ahmimisen äänineen ja hengityksen tuskaisine vinkumisineen. Elokuvaa voikin sanoa aistilliseksi, mutta hieman eri merkityksessä, kuin yleensä on totuttu. Charlien aistimaailman tavoittaminen ei kuitenkaan ole pinnallista, saati pilkkaavaa muotoa. Omalla tavallaan yliempaattinen Charlie pyytelee olemustaan koko ajan anteeksi ja itseinho on suuri. Kun Charlien maailmaan pääsee sisälle, tuntee myös hänen tuskansa ja aitouden vaatimuksensa. Siihen koko elokuvan ydin kietoutuukin; aitouden penäämiseen. Vaikka elokuvaa on arvosteltu siitä, että pääosaan ei ole valittu sairaalloisen lihavaa tai homoseksuaalista pääosanesittäjää, voi vain todeta, että aitoutta elokuva ei kaihda. Päällimmäisenä elokuvasta jää mieleen oikeat tunteet joita se herättää, niin hyvässä kuin pahassa. Charlien viimeinen tahto toteutuu. On tavoitettu jotakin, joka on totta.
Mari Lindqvist
