Ohjaus ja käsikirjoitus: Coralie Fargeat
Pääosissa: Demi Moore, Margaret Qualley, Dennis Quaid, Gore Abrams, Oscar Lesage, Hugo Diego Garcia ja Robin Greer
Kesto: 140 min.
USA, 2024
THE SUBSTANCE -HIRVIÖT KAUNEUSUNILLA
Ranskalaisen Coralie Fargeatin toinen pitkä elokuva The Substance palkittiin keväällä Cannesin elokuvajuhlilla käsikirjoituksesta. Esikoispitkä Revengekin (2018) keräsi palkintoja, mutta voimakkaan feministisessä The Subtancessa Fargeat revittelee oikein kunnolla body horror-tyylillä. Huumoriltakaan ei vältytä, kun hirviömäiset henkilöt joko muuntuneina tai alkuperäisissä olotiloissaan ällöttävät piirteillään ja käytöksellään. Kuusikymppinen Demi Moore on loistava valinta päähenkilö Elizabethiksi, 50-vuotiaaksi entiseksi Oscar-tähdeksi, nykyiseksi tv:n kuntoiluohjelman vetäjäksi. Itseironiaa ja rohkeutta ei Moorelta puutu: totta kai hän näyttelee itseään kymmenen vuotta nuorempaa tv-tähteä kaikkien kohuttujen kauneusoperaatioidensa jälkeen, vieläpä sellaista naista, jolle vetovoimainen ulkonäkö on ainoa tapa olla olemassa ja arvostettu. Vielä ihailtavammaksi roolisuoritus paljastuu, kun elokuva etenee ja Moore alkaa muuttaa muotoaan sekä fyysisesti että henkisesti vähemmän imartelevaan suuntaan. David Cronenbergin elokuvat (pääasiassa Kärpänen, miksei myös The Crash) mitä ilmeisemmin tarkoituksellisesti, mieleen tuova The Substance onnistuu vielä lopussa yllättämään överiydellään. Kun katsoja luulee, että kaikki karmeudet ja ällöttävyydet on jo nähty, elokuva lähtee roiskimaan verellä sekä sisä- ja ulkoelimillä oikein kunnolla. Tämä siis varoituksena ihan kaikille, mutta etenkin herkimmille katsojille.
Viisikymppinen televisiotähti Elisabeth Sparkle (Moore) saa potkut aerobic-ohjelmastaan ikänsä takia. Niljakas tuottaja Harvey (Dennis Quaid) haluaa tilalle ”uutta verta” eli nuoren ja seksikkään jumppaajan. Elisabeth on romahtamispisteessä, vaikka talous onkin turvattu. Yksin elävälle sammuvalle tähdelle ei ole muuta elämänsisältöä kuin olla suosittu ja ihailtu ulkonäkönsä ja nuorekkuutensa takia. Yllättäen Elisabethille tarjotaankin ainetta, jonka avulla hän voi luoda itsestään ”paremman” eli nuoremman ja kauniimman version, jonka kanssa voi vuorotella elämää vuoroviikoin. ”Subtanssilla” on kuitenkin todella ikäviä sivuvaikutuksia, jos sitä käyttää väärin eli yrittää pitkittää aineen vaikutusta ja viikkoa. Uusi versio Elisabethistä on parikymppinen Sue (Margaret Qualley) joka lumoaa heti tv-tuottajat ja katsojat. Sue alkaa nauttia kasvavasta suosiostaan niin, ettei halua enää palata vanhenevan Elisabethin nahkoihin, kirjaimellisesti. Elisabeth taas alkaa tuntea Suen suosiosta ja elämästä suunnatonta kateutta: Sue saa kaiken, mistä hän voi enää vain haaveilla. Syntyy kaameaa jälkeä, kun toisilleen raivoavat naiset yrittävät kostaa toisilleen ”substanssin” avulla.
Käsikirjoitusta audiovisuaalisine yliampuvine ideoineen ei turhaan ole ylistetty ja palkittu. Vaikka esimerkiksi suomalaisen, viisikymppisen naiskatsojan mielestä onkin vaikeaa samaistua ulkonäkökeskeiseen, nuoruutta ihannoivaan Hollywood-maailmaan, tietyt epävarmuuden tunteet ovat universaaleja, sukupuolesta ja iästä riippumattomia. Kun Elisabeth itsetuntonsa menettäneenä alkaa pelätä kelpaamattomuuttaan treffeille jopa tavallisen, häntä ihailevan ikätoverinsa kanssa eikä pysty lopettamaan meikkinsä korjaamista, kohtaus nostattaa ihokarvat ja muistuman yllättäen juuri nuoruuden epävarmuudesta. Toisessa kohtauksessa tekee mieli huutaa Elisabethille: ”Mikset ole lainkaan kasvanut, vaikka ikää on puolet enemmän? Mitä huonompaa on tasaisessa ja vähemmän glamourisessa elämässä? Anna nuoren version kimaltaa, aikansa kutakin!” Mutta siitähän ei olisi syntynyt läheskään yhtä kiinnostavaa elokuvaa.
Elokuvan äänimaailma on omaa luokkaansa. Dennis Quaidin esittämän omahyväisen, hirviömäisen tuottajan rapujen syöntikohtaus alentuvine puheineen Elisabethille jäänee elokuvahistoriaan ällöttävyydessään. Mässäilyn ja toisaalta Suen ylipirteän ja esineellistävän jumppaohjelman äänien ja visuaalisen pastellisävyisen ja pehmopornotyylisen kuvauksen ja leikkauksen sekä sen vastakohdan: kirjaimellisesti hirviöksi muuttuvan Elisabethin ulkoisella olemuksella herkuttelun ja lopulta tämän kaiken sekoittuminen on tehty niin taiten, että mitään ei enää lopussa ihmettele. Kritiikki ja satiiri nuoruuden ja kauneuden loputtomasta ihannoinnista ja tavoittelemisesta sekä sitä kautta nykytähtien ja tavistenkin loputtomista kauneusleikkauksista ei takuulla mene katsojalta ohi. Sen verran sitä hierotaan kirjaimellisestikin katsojan naamaan.
Kiehtovaa on myös vaihtuva kuvaustyyli, riippuen kenen henkilön maailmaa kuvataan. Elisabethin maailma on räikeä ja kolkko, Suen pastellinen ja utuinen ja Harveytä kuvataan piinaavissa lähikuvissa katsomassa suoraan kameraan, kuin arvioimassa katsojan omaa markkina-arvoa ja merkityksellisyyttä. Coralie Fargeatin The Substance on ristiriitaisia tunteita herättävä elämys ja vuoden kiinnostavampia elokuvia. Tästä käsikirjoittaja-ohjaajasta tullaan vielä kuulemaan lisää.
Mari Lindqvist