Ohjaaja: Baltasar Kormákur
Käsikirjoitus Olaf Olafsson, Baltasar Kormákur
Pääosissa: Egill Ólafsson, Kôki, Palmi Kormákur, Masahiro Motoki, Sigurdur Ingvarsson, Yoko Narahashi, Masatoshi Nakamura, Meg Kubota, Maria Ellingsen
Kesto: 121 min.
Islanti, 2024
KOSKETUS EI UNOHDU
Näyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Baltasar Kormákur on Islannin kansainvälisesti menestynein elokuvantekijä. Suomessa hänet ehkä tunnetaan parhaiten tv-sarjasta Loukussa (2015–2021) ja ohjauksestaan 101 Reykjavik (2000). Suomalaisittain kiinnostavaa on myös se, että Kormákurin on voinut bongata näyttelemässä sivuosaa Lenka Hellstedtin elokuvassa Minä ja Morrison (2001). Uusimmassa Touch-elokuvassaan (2024) Kormákur kuljettaa päähenkilöään Islannista Lontooseen ja sieltä lopulta Hiroshimaan asti. Road-movieksi elokuvaa ei silti voi varsinaisesti kutsua. Kyseessä sen sijaan on koskettavimpia rakkauselokuvia vuosiin.
Iäkäs leskimies Kristófer (Egill Ólafsson) saa kuulla lääkäriltään etenevästä muistisairaudestaan. Lääkäri sanoo Kristóferille, että tässä vaiheessa sairautta hän yleensä kehottaa potilasta hoitamaan pois kaikki keskeneräiset asiat ennen kuin sairaus etenee pidemmälle. Mies alkaa tutkia omia muistojaan, valokuviaan ja muistikirjojaan. Hän päättää pakata laukkunsa ja lähteä kohti Lontoota, kertomatta aikuiselle tytärpuolelleen asiasta. Korona on juuri päässyt valloilleen maailmalla ja Lontoossa suljetaan hotelleja ja ravintoloita kiihtyvään tahtiin. Vanha mies suunnistaa silti kohti nuoruuden aikaisia tuttuja paikkoja. Hän päätyy muistoissaan aasialaiseen ravintolaan, jonne pyrki tiskariksi vuonna 1969, kyllästyttyään yliopistoon ja sen vanhoilliseen ilmapiiriin. Parikymppinen Kristófer (ohjaajan poika Palmi Kormákur) tutustui ravintolassa japanilaisen omistajan tyttäreen Mikoon (Yoko Narahashi) ja rakastui saman tien. Kapinamielellä aloitetusta työstä tulikin Kristóferille tärkeä ja hän alkoi opiskella japanilaista kulttuuria ja ruokia tosissaan. Mikon kiinnostus John Lennonin näköiseen poikaan heräsi, kun hän kuuli tämän laulavan islantilaista laulua syntymäpäiväjuhlissa. Seurustelusuhde oli kuitenkin salattava ankaralta isältä. Yhtenä aamuna Miko ja hänen isänsä olivatkin yhtäkkiä kadonneet ja ravintola laitettu kiinni. Nuoren Kristóferin oli jatkettava elämää ilman Mikoa. Nyt viimeisinä hetkinään, pandemian jyllätessä maailmalla Kristófer haluaa selvittää, mitä tapahtui ja mihin hänen elämänsä suuri rakkaus katosi. Kristóferin matka etenee Lontoosta Hiroshimaan etsimään Mikoa. Sieltä hän löytääkin vastauksia ja jotain vielä enemmän.
Takaumarakenne toimii elokuvassa hienosti. Kaikessa on kysymys muistista ja muistoista, siitä, mikä tekee ihmisestä sen, kuka hän oikeasti on. Esineistä ja rakennuksista viriää muistoja, jotka vievät Kristóferia eteenpäin kohti Mikoa ja tämän salaisuutta. Kuinka kauan heikkenevä muisti on miehen apuna, se lisää jännitettä matkaan, samoin koronapandemia, joka sulkee ovia ja paikkoja ja hidastaa matkan kulkua. Joka paikassa vältellään kosketusta ja pidetään etäisyyttä. Kristóferilla muisto Mikon kosketuksesta pakottaa hänet etenemään toiselle puolelle maapalloa esteistä huolimatta.
Vanha mies etsimässä nuoruuden rakkauttaan, islantilaisen ja japanilaisen kulttuurin yhteneväisyydet, globaali pandemia, Hiroshiman atomipommin perintö, muistin ja muistojen merkitys ihmismielen muokkaajana. Siinä isoja aiheita, joita sekoittamalla voisi tulla myös kliseinen ja ennalta-arvattava elokuva. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan ohjaajan hienovireinen ote on säilynyt alusta loppuun. Näyttelijät näyttelevät hillitysti, pienet eleet ja ilmeet saavat suuren merkityksen. Pienestä kasvaa jotain suurta, sellaista, jota eivät maapallon pandemiat ja ydinpommit voi koskaan tuhota.
Mari Lindqvist