Woman of the Hour

TRUE CRIMEA JA NAPAKYMPPEJÄ

Näyttelijänä aiemmin tunnetuksi tullut Anna Kendrick on tehnyt upean debyyttiohjauksen, joka kääntää perinteisen true crime-elokuvakaavan päälaelleen. Tällä kertaa ei seuratakaan sarjamurhaajan mielenliikkeitä ja yritetä ymmärtää hänen motiivejaan, vaan episodielokuvassa kerrotaan tarinoita uhrien tai melkein uhriksi päätyvien näkökulmasta. Miten nuorten naisten elämä ja tulevaisuus onnistutaan katkaisemaan julmasti ja pahuuden annetaan jatkua, koska kukaan ei ota naisia tai heidän ystäviään todesta. Ian MacAllister McDonaldin käsikirjoitus pohjautuu tositarinaan 1970-luvulla toimineesta sarjamurhaaja Rodney Alcalasta, jonka uhrien kokonaismäärän on epäilty yltävän jopa 130:een. Mies osallistui keskellä pahinta murhaputkeaan jopa Napakymppi-tyyppiseen deittiohjelmaan ja tuli Neiti X:n valitsemaksi. Elokuvan pääosaa, Neiti X:ää näyttelee ohjaaja Kendrick itse ja muita, tarinan keskiöön nostettuja uhreja joukko tuntemattomampia, mutta lahjakkaita näyttelijöitä. Myös Alcalaa näyttelevä Daniel Zovatto onnistuu osassaan loistavasti.

Sheryl Bradshaw (Anna Kendrick) on aloitteleva näyttelijä, joka elokuvan alussa menettää roolin, koska ei suostu alastonkohtauksiin. Työhaastattelijat vihjailevat, että kyllä hänellä varmaan näytettävää löytyisi, ei kannattaisi nipottaa. Myöhemmin manageri houkuttelee naisen osallistumaan The Dating Game-ohjelmaan, että Sheryl saisi näkyvyyttä itselleen. Vastahakoinen Sheryl suostuu, mutta valmiiksi kirjoitetut tekopirteät repliikit eivät häntä innosta ja nainen kirjoittaa kysymykset herra A:lle, B:lle ja C:lle uusiksi. Yleisöllä on hauskaa kuunnellessaan ironista ja nokkelaa Sherylia, tuotantoyhtiöllä ei niinkään. Herra C on ainoa, jonka vastaukset miellyttävät Sheryliä. Hänellä ei ole aavistustakaan, että humoristisen ja sympaattisen, valokuvausta ja laskuvarjohyppäämistä harrastavan herra C:n tuolilla istuu sarjamurhaaja Rodney Alcala (Daniel Zovatto). Elokuvassa seurataan myös muita nuoria tai nuorehkoja naisia, jotka pyytävät samaista herraa muuttoavuksi, suostuvat hänelle malliksi valokuvauskilpailuun, tai muuten valokuvattavaksi ja päätyvät yksi kerrallaan raiskattavaksi ja murhattavaksi. Vain yksi naisista pääsee pakoon käyttämällä samoja keinoja kuin aina aluksi lempeä ja herkänoloinen murhaaja; vetoamalla toisen käsitykseen omasta miellyttävyydestä ja haluttavuudesta, luottamuksella ja omalla häpeällä.

Daniel Zovatton murhaaja on rakennettu taitavasti ja uskottavasti. Sympaattisen hipin oloisena harrastajavalokuvaajana Alcala saa uhrinsa kerta toisensa jälkeen luottamaan ja avautumaan. Kun jokin poikkipuoleinen sana tai kritiikki sitten jossain vaiheessa naisen taholta esitetään, alkaa raivo, jota ei pysäytä mikään. Väkivalta on elokuvassa esitetty taiten. Tapahtumaa katsellaan kuin lintu- tai hyönteisperspektiivistä. Usein kuvassa ei nähdä kuin uhrin nyrkkiin puserrettu käsi tai nytkivät jalat. Tehokas äänimaailma ja rajattu kuva yhdistelmänä on kammottavampi kuin jos kuva olisi roiskittu verta täyteen. Murhaamisesta ja väkivallasta ei tehdä coolia tai taisteluista tyylikkäitä. On vain rujoja ja kamalia tekoja, joita ei voi ymmärtää tai ihailla. Murhaaja- Alcala taitaa myös sujuvan ja humoristisen rupattelun, on sitten juttuseurana tulevat naisuhrit tai asiaa tutkivat poliisit. Toisin on elokuvan naisten tilanne.  Kun Daiting  Gamen yleisössä eräs nainen (Nicolette Robinson) tunnistaa herra C:n ystävänsä murhaajaksi, kukaan ei ota häntä tosissaan, ei edes oma poikaystävä tai poliisi. Hän on vain hysteerinen nainen, jolla mielikuvitus laukkaa. Toinen uhri (Monique Hoyt), joka tajuaa joutuneensa murhaajan kynsiin tämän auton kyydissä, ymmärtää, että muista miehistä ei ole auttajaksi. Heidän silmissään hän on vain typerä kotoa karannut tyttö, joka on itse kohtalonsa valinnut. 1970-luvun misogynia iskee elokuvassa päin naamaa, mutta muistuttaa myös siitä, että tästä ei ole vielä kovin pitkälle edetty. Edelleen naisen sanaa kyseenalaistetaan, uhri on edelleen monen mielestä osasyyllinen.

Voi hyvin kuvitella, että ohjaajan on ollut välillä vaikea pysytellä uhrien näkökulmassa, sen verran tyypillistä true crime-elokuvissa on seurata tapahtumia murhaajan silmin, rikoksia ja niiden tekijöitä glorifioiden. Myös Alcalan harrastus, valokuvaus asettaa elokuvantekijälle suuren houkutuksen nähdä tilanteita linssin läpi, hänen näkökulmastaan, naisista kohteita tehden. Hienosti Kendrick pitäytyy feministisessä näkökulmassaan. Elokuvakameralla ei kikkailla, kameran ei tarvitse näytellä, ei myöskään musiikin, vain loistavat roolisuoritukset ja naisten kovat kokemukset riittävät. Ainoastaan The Dating Game-kohtauksessa uskottavuus hiukan notkahtaa. Sherylin sarkastiset heitot ovat välillä turhan nykypäivää sanavalintoineen ja asenteineen. Herää kysymys, olivatkohan ”oikean” Cherylin kysymykset ihan näin feministisiä ja Alcalan vastaheitot yhtä älykkäitä ja sympaattisia.

Woman of the Hour– elokuvan jälkeen on vaikea enää kuvitella katsovansa true crime-sarjoja ja -elokuvia, -kirjallisuutta tai -podcasteja samoin kuin ennen. Väkisin tulee keskityttyä enemmän siihen, miten asioita näytetään ja kenen näkökulmasta. Jos pahuutta; rikollisia ja rikoksia aletaan ihannoida ja tehdä niistä ahmittavaa viihdettä, otetaan jo kantaa uhrin asemaan. Kun uhri muuttuu persoonattomaksi, ”kauniiksi ruumiiksi” ollaan ihan väärässä suunnassa. Herättävyydessään Woman of the Hour (2023) onkin tämän hetken tärkeimpiä elokuvia. Kendrickin seuraavaa elokuvaa odottaakin moni meistä jo malttamattomana.

Mari Lindqvist