Ohjaus ja käsikirjoitus: Edgar Wright
Pääosissa: Ansel Elgort, Kevin Spacey, Lily James, Jon Bernthal, Eiza González, Jon Hamm, Jamie Foxx
kesto:: 113 minuuttia
Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2017
BABY DRIVERIN KYYDISSÄ
Ohjaaja-käsikirjoittaja Edgar Wright (Shaun of the Dead , Hot Fuzz, Scott Pilgrim vastaan maailma) omaa taiturimaiseen ääni- ja kuvaleikkaukseen luodut silmät ja korvat. Hänen uutukaisensa Baby Driver kieputtaa katsojaa kuin huvipuistolaitteessa, jossa sattuu olemaan lisänä vielä täydellinen soundtrack. Kuitenkaan Baby Driver ei ole ylipitkä musiikkivideo tai toiminnallinen musikaali, vaan aivan oma sekoituksensa kaahailu-, musiikki-, rikos-, komedia- ja rakkauselokuvaa. Pääosaan on valittu toistaiseksi melko tuntematon Ansel Elgort (Tähtiin kirjoitettu virhe, Outolintu), jonka baby face auton ratissa herättää nostalgisia muistumia jonnekin 80-luvun suuntaan, Paluu Tulevaisuuteen elokuvan lapsenkasvoisen Michael J. Foxin kaahailuihin. Tähti on syttynyt, se on sanomattakin selvää.
Pankkiryöstäjien pakoautonkuljettajaksi pakotettu Baby (Ansel Elgort)on lapsena auto-onnettomuuteen joutunut nuori mies, jolla korvat vinkuvat tinnituksesta niin pahasti, että hän kuuntelee musiikkia kuulokkeilla jatkuvasti, ajaessaankin. Itse tehdyn soundtrackinsa tahdissa hän kyyditsee roistoja ja on alallaan paras, hänet haluavat kaikki kuskikseen. Viimeinen keikka kuitenkin häämöttää jo, kohta Babyn velka rikollispomolle on maksettu. Kun Baby tapaa vielä unelmiensa tytön Debbien (Lily James), hän päättää jättää taakseen rikollisen elämänsä ja aloittaa alusta. Rosvopomo (Kevin Spacey) kuitenkin kiristää hänet takaisin töihin, koska pitää Babya onnenamulettinaan. Baby päättää paeta Debbien kanssa kohti horisonttia, ennen kuin häntä ja hänen läheisiään uhataan yhtään enempää.
Suurin osa elokuvasta on kuvattu, rytmitetty ja leikattu Babyn luureista kuuluvien biisien mukaan. Katsoja kuulee saman kuin Baby ja tuntee olevansa tämän kulloisenkin auton kyydissä. Elokuvan alkukohtaus; ensimmäiset kuusi minuuttia ovat vaikuttavat. Pakokohtaus on omaa luokkaansa kuvakulmien ja otosten pituuden vaihdellessa musiikin ja auton kaahailun tahtiin. Omat efektinsä tuo aseiden pauke ja hetkittäiset hiljaiset hetket, niin musiikkikappaleissa kuin tapahtumissa. Wright ei ole valinnut tylsimpiä ja odotetuimpia kappaleita, vaan jaksaa yllättää. Jon Spencer Blues Explosionin Bellbottoms-kappaleella alkava elokuva vyöryttää Babyn luureista niin proge-bändi Focusta kuin Queenia, milloin ei Bluria tai Egyptian Reaggaeta. Kappalevalinnat on valittu rytminsä mukaan ja elokuva leikattu kappaleiden tahtiin, miten päin vain. La La Landinkin ajoittain mieleen tuova elokuva ei kuitenkaan saa henkilöitään laulamaan, enintään tanssahtelemaan ja soittamaan ilmakitaraa.
Vaikka Baby Driverin henkilökaarti on täynnä kliseitä, etenkin naisrooliensa suhteen ja käsikirjoitus moneen kertaan nähty, elokuvan toteutus puhaltaa tarinaan ja hahmoihin uudenlaisen hengen. Elokuvan voikin nähdä ohjaajan fanityyppisenä kunnianosoituksena vanhoille takaa-ajo- ja rikosleffoille. Toisaalta sen tyyli on omaa luokkaansa ja Ansel Elgort pääosassa lapsenkasvoisena samaistuttava sukupuoleen katsomatta. Erittäin herkullisen roolin tekee myös Kevin Spacey myhäilevän setämäisenä ja harmittoman oloisena rikollispomona.
Baby Driver (2017) muistuttaa musiikin ja rytmin voimasta. Kun elokuvassa Baby kärsii kuulonsa menettämisestä, katsoja kiemurtelee kauhusta tuolillaan. Niin täysin elokuvan rytmi ja äänet vaikuttavan leikkauksen myötä on imaissut mukaansa. Miten ikinä pärjäisimmekään ilman musiikkia, ääntä ja elämämme soundtrackia, elämän sykettä ja rytmiä?
Mari Lindqvist