Ohjaus: Mark Jenkin
Pääosissa: Mary Woodvine, Edward Rowe, Flo Crowe
Kesto: 91 min
Tuotanto: Bosena, Film4, Sound/Image Cinema Lab
Iso-Britannia, 2022
ENYS MEN- UNEN LOGIIKALLA SAARELLE
Musiikkivideoita ja lyhytelokuvia tehneen Mark Jenkinin Enys Men on toinen pitkä ohjaus, ohjaajan ensimmäinen oli Bait vuodelta 2019. Enys Men (2022) sai ensi-iltansa Cannesin festivaalilla. Pienelle, asumattomalle Cornwallin alueen saarelle ja vuoteen 1973 sijoittuva elokuva ei tiettävästi käsikirjoitusta ole juuri tarvinnut. Se näkyy elokuvassa tunnelmasta toiseen unen logiikalla etenevänä jännitteenä, oikeastaan pelkästään hyvällä tavalla. 16-milliselle filmille pienellä hiilijalanjäljellä pandemia-aikana kuvattu elokuva kumartaa 70-luvun brittikauhulle ja on toisaalta jotain ihan muuta. Vaikka leikkauksista, nopeista ja hitaista zoomauksista ja rakeisesta filmistä tuleekin Robyn Hardyn The Wicker Man (1973) ja ylipäätään folklore horror mieleen, tarinattomuus ja yllätyksellisyyden ja yllätyksettömyyden vaihtelu vievät enemmän taide-elokuvan suuntaan. Musiikkivideoiden maailmakaan ei ole kaukana, vaikka se 70-luvulle sijoittuvasta elokuvasta ei ensin tulisikaan mieleen. Tätä elokuvaa ei onneksi tarvitse yrittää ymmärtää, kunhan antaa tunnelmien viedä mennessään.
Keski-ikäinen nainen (Mary Woodvine) on tullut Enys Men-nimiselle saarelle tutkimaan harvinaisen kasvin kasvua. Hän asuu vanhassa kivitalossa ja saa sähköä aggregaatin avulla. Muita saarella ei ole, ei ainakaan eläviä olentoja. Saarelle tuo tosin ajoittain polttoainetta ja ruokaa yhteysaluksen kapteeni (Edward Rowe), jos meri sen sallii. Karussa ympäristössä, jossa ei tapahdu juuri mitään, myöskään kasville, jota Vapaaehtoiseksi itseään kutsuva nainen on tullut tutkimaan, nainen alkaa nähdä jonkinlaisina päiväunikuvina nuoren itsensä (Flo Growe), uskonnollisen yhteisön jäseniä, kaivostyöläisiä, menehtyneitä merimiehiä. Kuvat ovat enimmäkseen ahdistavia ja nainen on selvästi käynyt läpi jonkinlaisen trauman, mutta asiaa ei enempää valoteta. Eräänä päivänä myös kasvissa tapahtuu muutos ja sitä seuraa muutos myös naisessa. Yhtäkkiä mikään ei ole ennakoitavaa ja rutiinien täyttämää. Etenkin kun aggregaatin polttoainekin loppuu.
Loogisuutta peräävä katsoja, joka haluaa taide-elokuvalta tai -teokselta kuva-arvoituksen selvittämisestä seuraavaa helpotuksen tunnetta, ei tästä elokuvasta tule nauttimaan. Myös tylsyyden sietokyky on koetuksella Enys Menin alkuneljänneksellä. Nainen kulkee punaisessa takissaan, toistaa samat liikkeet, kasvin luo menon, muistiinpanot, kiven heittämisen kaivoon, aggregaatin käynnistyksen, teestä ja transistorinradi kuuntelusta nauttimisen, lukemisen, kun toisiaan seuraavat, samankaltaiset oudot näyt alkavat piinata häntä. Toisto elokuvassa tuntuu sekä turvalliselta että pelottavalta. Dialogia ei juuri ole ja kaikki äänet onkin tehty jälkityönä. Enys Men (2022) on meditatiivinen kokemus, joka vie aikamatkalle jonnekin kauas ja toisaalta lähelle, omiin tai päähenkilön muistoihin. Jos haluaa nähdä siinä myös viittauksia ilmastonmuutokseen, ikääntymiseen, ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen, haavojen paranemiseen tai niiden muodostumiseen, se on täysin ymmärrettävää. 16 -millinen, värejä hehkuva Kodak-filmi saa katsojan kuin väkisin tuntemaan olonsa tirkistelijäksi, joko ohjaajan päänsisäisen maailman, kotikaitafilmien tai ehkä sittenkin oman henkilökohtaisen mielenmaiseman: masennuksen, psyykkisen epätasapainon, toivon ja pelkojen välisen kamppailun.
Tälle elokuvalle ei voi antaa muuta katsomisohjetta kuin heittäytymisen tunteisiin ja tunnelmiin, mitä se itsessä mahdollisesti herättää. Sekään ei ole helppoa, mutta palkitsee takuuvarmasti.
Mari Lindqvist
