Ohjaus: Scott Beck & Bryan Woods
Käsikirjoitus: Scott Beck & Bryan Woods
Pääosissa: Hugh Grant, Sophie Thatcher & Chloe East
Pituus: 111 minuuttia
Kanada/Yhdysvallat, 2024
USKONASIOITA JA PELINAPPULOITA
Bryan Woodsin ja Scott Beckin käsikirjoittama ja ohjaama Heretic (2024) löytää paikkansa psykologisessa kauhugenressä. Parivaljakko on aiemmin tehnyt onnistuneen Hiljainen paikka– kauhuelokuvan ja Heretic-Epäuskoinen on siitä seuraava askel kuristavaan, klaustrofobiseen häijyyteen. Nyt ei ollakaan enää suljetussa tilassa yliluonnollisten örkkien armoilla vaan akateemisen, vitsailevan ja viisastelevan Hugh Grantin näköisen psykopaattisedän, ja se jos mikä vasta pelottavaa onkin. Etenkin jos olet nuori ja viaton -uskoa, toivoa ja luottamusta täynnä.
Kaksi nuorta mormonilähetyssaarnaajaa, sisar Barnes (Sophie Thatcher) ja sisar Paxton (Chloe East) kiertävät rankkasateessa ovelta ovelle levittämässä uskonsanomaa. Ihmisten reaktiot ovat torjuvia ja ikätovereilta tulee jopa suoranaista pilkkaa. Kun kaksi kummajaisiksi leimattua nuorta naista koputtavat herra Reedin (Hugh Grant) ovelle ja saavatkin yllättäen lämpimän vastaanoton ja kutsun tulla sisään syömään rouva Reedin makoisaa mustikkapiirakkaa, he eivät ole uskoa korviaan. Mies kun tuntuu olevan lisäksi aidon kiinnostunut uskon asioista ja hengellisyydestä. Rouva Reed kuitenkin viipyilee loputtomiin keittiössään ja keskustelut olohuoneessa alkavat käydä epämukaviksi. Hyvin kasvatetut tytöt ovat tottuneet olemaan kohteliaita vanhemmille ihmisille ja vastailevat edelleen herra Reedin yhä tukalampiin kysymyksiin. Kun sitten selviää, että rouva Reediä ei ole ja ovetkin on lukittu sähköisesti, tytöt päättävät taistella tiensä ulos vastakkaisilla keinoilla. Toinen heistä pyrkii myötäilemään ja kannustamaan, toinen uhmaamaan talon isäntää. Herra Reed on silminnähden tyytyväinen valta-asemaansa: nyt hänellä on kuulijakunta uskonnollisfilosofisille mietteilleen, omalle mielimusiikilleen ja seuraa erilaisiin lautapeleihin. Akateemisena ihmisenä hänen on helppo voittaa väittelyt toisensa jälkeen ja tuntea ylemmyyttä pelinappuloidensa eli tyttöjen liikuttelusta isossa talossa.
Elokuvan jälkipuolisko onkin perinteisempää kauhua: verta ja ruumiinkappaleita, muumioita ja takaa-ajoa. Kieron psykologiseen peliin uppoutunut katsoja saattaa tuntea pettymystä: ai niin, tämähän on vain kauhuelokuvaa, hyvän ja pahan taistelua ja kohta hyvä jollain tavoin voittaa. Elokuvan tärkeimmät kysymykset uskosta ja epäuskosta, vallan käytöstä häviävät hetkeksi mielestä, kun seurataan sitä, kuka säilyy hengissä, mitä kauheuksia on tiedossa vielä nurkan takana.
Hereticin suurin nautinto on paitsi alun älykäs sanailu ja keskustelu ja sen myötä hitaasti kuristavan kauhun eteneminen myös loistavat roolisuoritukset. Hugh Grant on täydellinen osaansa: hänessä on lukeneen ja kultturellin, vanhemman miehen nokkelasanaista karismaa, joka alkaa rapista pois uskottavan oloisesti. Virnistyksistä tulee pelottavia, vallanhimo alkaa tihkua leppoisan olemuksen rakosista. Grant on osassaan kuin kauhukuva siitä, millainen hänen jostakin romanttisen komedian hurmaavan sähläävästä roolihahmostaan olisi voinut tulla iäkkäämpänä, jos kaikki olisi mennyt pahasti vinoon. Sophie Thatcher ja Chloe East täydentävät toisiaan olemalla riittävän erilaisia. Molempia on helppo ymmärtää ja heitä kohtaan ei voi kuin tuntea suurta sympatiaa. Lopussa annetaan vihjeitä salaisuuksista, joita tytöt kätkivät sisäänsä, kirjaimellisestikin. Mitä kaikkea lisää heistä olisikaan halunnut tietää.
Perinteisen kauhuelokuvan ystävälle elokuva jättää todennäköisesti hyvin tyytyväisen olon; tätä tulin hakemaan ja sain enemmän kuin odotinkaan. Elokuvan alun erilaisuudesta viehättyneelle Heretic saattaa kuitenkin jäädä jopa pettymykseksi. Entä jos tarina olisikin kerrottu loppuun asti samanlaisella jännitteellä ja kielellisellä pelillä, musiikkia ja lautapelejä, keskusteluja hyödyntäen? Silloin siitä ei olisi tullut ehkä kauhuleffoista kamalimpia, mutta jotain pitkäaikaisemmin mieltä jäytävää sittenkin?
Mari Lindqvist