Ohjaus: Pablo Larraín
Käsikirjoitus: Noah Oppenheim
Pääosissa: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Greta Gerwig, Billy Crudup, John Hurt,
Richard E. Grant
Kesto: 100 min.
Chile / Ranska / Yhdysvallat, 2016
Jackie – ikoni surupuvussa
Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa ensi-iltansa ja hyvät arvostelut saanut Jackie (2016) on ohjaajansa Pablo Larraínin (Neruda, 2016) toinen elämänkertaelokuva. Jackiessa tosin keskitytään tiukasti Jaqueline Bouvier Kennedyn elämän traagisempaan hetkeen ja sitä seuranneisiin viikkoihin. 29. marraskuuta 1963 hänen aviomiehensä, Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy salamurhattiin Dallasissa. Natalie Portmanin esittämän Jackien sanoin hän yritti autossa pitää koossa ammutun miehensä päätä. Jackie (2016) on ohjaaja Larrainin näkemys siitä, millaisen trauman järkyttävä kokemus jättää ihmiseen ja hänen ympäristöönsä. Se on myös kertomus omalaatuisesta, ikoniksi nostetusta, arvokkaana ja tyylikkäänä pidetystä ihmisestä äärimmäisessä tilanteessa.
Viikko sen jälkeen, kun tapahtumat Dallasissa saivat koko maailman järkyttymään, Jaqueline Kennedy (Natalie Portman ) päättää astua julkisuuteen ja myöntää haastattelun Life-lehdelle. Yhteistyö toimittaja Theodore H. Whiten (Billy Crudup) kanssa alkaa vaikeasti; Jackie on etäinen ja haluaa tarkistaa toimittajan jokaisen lauseen. Alkaa selvitä, että Jackielle tärkeintä on oikein muotoillut lauseet, legenda hänen miehestään, kuin totuus, mikä se sitten lieneekään. Haastattelun lomassa seurataan arkistopätkiä Jackie Kennedyn tv-esiintymisiä, Valkoisen talon esittelyä, vierailuja eri maissa. Jackie toteaakin, että kaikki näkevät ”totuuden” tv:stä, sanoja ei oikeastaan tarvita. Viimeistellyn pukeutumisen, liikehdinnän, oikeanlaisen hymyn, arvokkaan olemuksen harjoitellut Jackie on miehensä kuoltua alkanut heti valmistella täydellisiä hautajaisia. Miestään sekä jumaloinut että hänestä ikonia tehnyt Jackie haluaa rakentaa miehensä ympärille loisteliaan, viimeisen spektaakkelin. Myöhemmin hän myöntää tehneensä hautajaiset kuitenkin ennen kaikkea itselleen, omalle surulleen ja vasta sen jälkeen Amerikan surevalle kansalle. Papille (John Hurt)hän kertoo toivoneensa tulleensa hautajaisissa itsekin ammutuksi, väkijoukon keskelle.
Pablo Larrain on tuottajien mielenkiintoinen ja loppujen lopuksi onnistunutkin valinta Jackie-elokuvan ohjaajaksi. Larrain ei onneksi sorru tyypillisten elämänkertaelokuvien kehdosta-hautaan-tyyppiseen läpijuoksuun, vaan on rajannut elokuvan tapahtumat päähenkilön elämän käänteentekeviin hetkiin. Hetkiin, joissa myös paljastuu Jackiestä jotakin hyvin oleellista ja omalaatuista, omaa aikaansakin kuvaavaa. Samalla se antaa selityksiä myös Jackien ikonisen kuvan muodostumiseen. Natalie Portman on Jackiena kaikessa hauraudessaan ja viileydessään enemmän kertova, kuin oikeat, rakeiset dokumenttipätkät 60-luvulta. Jackien kuiskaavan äänen ja nukkemaisen olemuksen löytänyt Portman keikahtaa välillä imitoinnin puolelle, mutta ohjauksellisesti sen voisi nähdä jopa tarkoituksellisena. Jackie Kennedyn tiukan itsekurin ja -hillinnän, täydellisyyden tavoittelun kuristavan otteen tuntee katsomossa asti. Sitä täydentää ja voimistaa Mica Levin hyytävä musiikki.
Jackie (2016) onnistuu kertomaan legendojen ja ikonien synnystä tv-aikakaudella enemmän kuin moni aiheesta tehty dokumentti. Se pyrkii myös, milloin onnistuen paremmin, milloin heikommin, kertomaan ihmisen vapaudesta ja roolien kahleista sekä surun yli pääsemisestä, uutta rakentaen tai vanhaa purkaen. Vaikka Jaqueline Kennedy onkin tunnettu pääasiassa presidentin leskenä, elokuva valottaa häntä myös ihmisenä, joka rakensi itse itsestään oman legendansa vaikeassa, lähes kestämättömässä tilanteessa. Tämä tekee elokuvasta kiinnostavan myös muille, kuin Jackien uskollisille ihailijoille.
MARI LINDQVIST