Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: Yorgos Lanthimos & Efthimis Filippou
Pääosissa: Emma Stone, Jesse Plemons, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau ja Hunter Schafer
Pituus: 164 minuuttia
TARINOITA VALLASTA JA UNELMISTA
Alkuvuonna Suomen ensi-iltaan saapunut Poor Things (2023) oli täydellinen elokuva monilla tavoin, myös ohjaaja Yorgos Lanthimosille itselleen, koska Oscar-elokuva antoi hänelle jälleen luvan tehdä, mitä haluaa, ominta elokuvatyyppiään, makaaberia, pikimustaa komediaa, jossa kaikki on hitusen verran vinksallaan ja samalla silmät avaavan säpsähdyttävää.
Kinds of Kindness muistuttaa ohjaajan teoksista ehkä eniten 2017 ensi-iltansa saanutta elokuvaa The Killing of a Sacred Deer (2017), joka oli kreikkalaiseen myyttiin pohjautuva outo ja julma psykologinen draama. Kinds of Kindnessia luonnehditaan komediaksi, mutta elokuva ei kauheasti naurata ja silloinkin kun naurattaa, katsoja hätkähtää omaa naurahdustaan hiljaisessa salissa. Vaikka The Killing of a Sacred Deer ei ollut komedia, samankaltaisuutta löytyy käsikirjoituksesta ja visuaalisesta ilmeestä. Käsikirjoittajakumppani onkin sama molemmissa:maamies Efthimis Filippou. Myös pääasiassa New Orleansissa tehty kuvaus on täysin toisenlaista kuin jälkityöpainotteisessa, voimakkaasti lavastetussa Poor Thingsissä. Kuvaaja Robbie Ryanin valitsemat kuvakoot ja rajaukset ovat usein yllättäviä ja valon täyttämät kalseat kaupunkimaisemat korostavat taidokkaasti elokuvan painostavaa, surrealistista tunnelmaa. Kun Poor Things:in Bella oli hyvinkin samaistuttava päähenkilö kaikessa outoudessaan ja suorassa luonnonlapsimaisuudessaan, Kinds of Kindnessin henkilöt ovat tyypillisempiä Lanthimosin elokuville: viileitä, dominoivia, vieraantuneita, vainoharhaisia, holtittomia, läheisriippuvaisia tai muuten vain hieman selkäpiitä karmivia. Elokuva jakaantuu kolmeen tarinaan, kuin kolmeen erilliseen filminovelliin. Tarinoita yhdistää sivuhenkilö R.M.F. ja aihepiirinä ihmisten väliset valtasuhteet. Myös päänäyttelijät ovat samat kolmessa eri roolissa: Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie ja Joe Alwyn.
Ensimmäisessä tarinassa ”R.M.F:n kuolema” Robert (palkittu Jesse Plemons) elää tyytyväistä elämää oman pomonsa Raymondin (Dafoe) käskyvallassa. Raymond päättää kaiken Robertin elämässä: vaimon valinnan, aamiaisen sisällön, seksielämän ja hiusten pituuden. Valinnanvapaus puuttuu kokonaan. Mies saa käskyjen tottelemisesta palkintoja. Vaimo (Hong Chau) ei ole tietoinen tästä järjestelystä. Tilanne muuttuu täysin, kun Robert ei suostu tekoon, jossa joutuisi vahingoittamaan toista ihmistä.
Toisessa tarinassa ”R.M.F. lentää” poliisi nimeltään Daniel (jälleen Jesse Plemons) suree merimatkalla kadonnutta tutkijavaimoaan Liziä (Emma Stone) kun Liz yllättäen löydetäänkin autiosaarelta. Daniel on varma, että kotiin palaava nainen ei ole hänen oikea vaimonsa. Lizin kengät eivät mahdu naisen jalkoihin, hän syö ruokia, joihin Liz ei koskisi, eikä muista asioita heidän yhteisestä menneisyydestään. Nainen on epätoivoinen ja tekee yhä suurempia uhrauksia saadakseen Danielin uskomaan, että hän oikeasti Liz. Oudoin ja kammottavin lyhyttarina sisältää muun muassa kannibalismia.
Kolmas filminovelli on ”R.M.F. syö voileivän”, jossa perheensä hylännyt, autollaan holtittomasti kaahaileva Emily (Emma Watson) ja Andrew (Plemons) ovat omituiseen uskonnolliseen seksikulttiin kuuluva kaksikko. Heidän tehtävänään on etsiä nainen, jolla on kyky herättää kuolleet henkiin. Lahkoa johtavat Dafoen esittämä Omi ja Chaun näyttelemä Aka. Tässä tarinassa nähdään kenties elokuvahistorian ahdistavin suutelukohtaus. Emily erotetaan lahkosta ”likaantumisen” vuoksi ja Emily on valmis tekemään kaikkensa päästäkseen uudestaan lahkoon sisälle
Jokaisen noin tunnin mittaisen lyhytelokuvan jälkeen rullaavat lopputekstit ja saavat katsojan hämmennyksen valtaan ja miettimään, miten tarinat linkittyvät toisiinsa. Lyhytelokuvat herättävät halun nähdä ne pian uudestaan. Katsojan tekee mieli löytää uusia, ohi menneitä merkityksiä ja miettiä R.M.F:n osuutta kolmen tarinan kokonaisuudessa.
Kovin vaikeaselkoinen Kind of Kindness (2024) ei silti ole eikä liki kolmetuntinen elokuva tunnu pitkältä. Älyllisyyden sijaan kyse on pikemminkin tunnelmista ja ihmisluonnon kummallisuuden kuvaamisesta, ei niinkään kuva-arvoituksesta, johon pitää löytää oikea vastaus. David Lynch häivähtää mielessä useamminkin elokuvaa katsoessa, enemmän kuin ohjaajan omat suosituimmat ja palkitummat elokuvat. Vaikka Kinds of Kindness saattaakin olla ohjaajan välityö, sen katsominen palkitsee ainakin, jos on hänen uransa alkuaikojen töiden ystävä. Myös lyhyen muodon viehätys muistuttaa olemassaolollaan. Miksipä ei kolme ytimekästä tarinaa kolmessa tunnissa, kuin yksi pitkä kolmen tunnin tarina? Vielä kun kolme lyhyempää tarinaa limittyvät toisiinsa sittenkin, ainakin elokuvan katsomisen jälkeen, vaivihkaa, häiritsevästi. Elokuvan tunnussävel, Eurythmicsin Sweet Dreams (Are Made of This) yks yhteen sopivine sanoituksineen jää kummittelemaan mieleen pitkään.
Mari Lindqvist