Ohjaus: Heather Lenz
Näyttelijät: Yayoi Kusama
Kesto: 76 min.
Yhdysvallat, 2018
KUSAMA PILKKUJEN TAKAA
Amerikkalaisen Heather Lenzin Minä, Kusama (Kusama Infinity, 2018) kertoo 89-vuotiaan japanilaisen Yayoi Kusaman elämäntarinan pilkkuja säästelemättä. Dokumentteihin ja henkilökuviin keskittynyt Lenz kiinnostui ja haltioitui Kusamasta jo 90-luvulla, taidehistoriaa opiskellessaan eikä tuolloin voinut aavistaa, että silloin aliarvostettu taiteilija olisi hänestä tehdyn dokumentin valmistuttua maailman suosituin elossa oleva naistaitelija, jonka näyttelyt lyövät kävijäennätyksiä kaikkialla.
Matsumoton pikkukaupungissa, keskiluokkaiseen perheeseen syntynyt Yayoi Kusama aloitti maalaamisen 13-vuotiaana, aikana jolloin japanilaisen nuoren naisen ajateltiin keskittyvän kunnon aviomiehen etsintään. Hänen äitinsä toivoi tytöstä kotiäitiä varakkaaseen sukuun, joten hän esti Yayoia maalaamasta ja vei hänen kankaansa ja maalinsa. Kosijat Kusama kuitenkin torjui kaikki; hän oli päättänyt ryhtyä taidemaalariksi ja jatkoi maalaamista maanisesti. Ensimmäisessä näyttelyssään juuri kukaan ei käynyt ja ne harvat jotka kävivät, eivät ymmärtäneet teoksia.
Marraskuussa 1955 hän kirjoitti amerikkalaiselle taidemaalarille Georgia O Keeffelle, ja pyysi tältä neuvoja: ”Olen vasta taiteilijaurani alussa. Voisitteko auttaa minua tällä tiellä? Kunnioittavasti, neiti Yayoi Kusama.” Monen mutkan jälkeen Kusama pääsi New Yorkiin, eli siellä köyhyydessä, kunnes pääsi 60-luvun radikaalien taidesuuntausten keulahahmoksi. Hänen tuttavapiiriinsä kuului mm. Andy Warhol, joka kuitenkin myöhemmin matki ideoita Kusamalta muiden miestaiteilijoiden tapaan ja syöksi naisen epätoivoon. Kusama oli väärää sukupuolta ja kansallisuutta, liian outo päästäkseen omana itsenään vielä tuolloin taidemaailmassa läpi.
Kusamalla tavaramerkiksi tulivat pilkut. Hän pilkutti taiteessaan muun muassa autoja ja alastomia ihmisiä, seiniä ja veistoksia. Kusama järjesti homoavioliittoja aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli tabu, järjesti mielenosoituksia. Taide ja tempaukset saivat näkyvyyttä myös kotimaassa ja Kusaman vanhemmat ostivat kirjakaupat tyhjiksi lehdistä, joissa oli tyttärestä juttuja, koska hänen uransa koettiin olevan häpeäksi koko suvulle. Lannistunut ja unohdettu taiteilija palasi kuitenkin takaisin Japaniin. Kusaman mielenterveys oli nuoresta saakka ollut epävakaa ja kuuluisat pilkutkin saivat alkunsa psykoosin kaltaisesta tilasta kukkapellossa. Kivikkoinen polku taidemaailmassa ajoi hänet useaan itsemurhayritykseen. Lapsuuden ja nuoruuden traumoja käsitellään elokuvassa taiten. Kusama oli mielenterveysongelmainen, mutta ilman omanlaistaan hulluutta ja maanisia kausiaan hän ei olisi tullutkaan taiteilijaksi. Myöskään ohjaaja Heather Lenziä ei otettu vakavasti hänen aloittaessaan dokumenttia Kusamasta, vielä kaksikymmentä vuotta sitten. Naisohjaaja kuvaamassa aasialaista naistaiteilijaa ei ollut odotettu yhdistelmä.
Taiteen asiantuntijat analysoivat dokumentissa Kusaman pitkää uraa ja nostavat sen vihdoin sille paikalle, jolle se kuuluu. Kusama ei ollut huomionhakuinen, miksi hänet alussa leimattiin, vaan hän halusi huomiota taiteelleen, jonka tiesi merkittäväksi. Nykypäivänä Kusaman taide elää vahvasti sosiaalisessa mediassa, mikä sopii Kusaman taiteen ajatukseen. Ihmiset kuvaavat mielellään itseään hänen taideteoksissaan.
Visuaalisesti tyylikäs dokumentti onnistuu tehtävässään. Se kertoo siitä, miten sinnikkyys ja oma näkemys palkitaan, mutta myös siitä, että aikanaan siihen on tarvittu monta onnenkantamoista ja muiden ihmisten, usein samankaltaisten asioiden kanssa kamppailevien, apua. Kusaman pilkkuihin on hyvä eksyä, koska niissä on turvassa, turvaverkossa, kuten Kusama itse toteaa.
Mari Lindqvist