Ohjaus Olivier Assayas
Pääosissa: Guillaume Canet, Juliette Binoche, Vincent Macaigne, Nora Hamzavi ja Christa Théret.
Kesto: 107 min.
Ranska, 2018
KIRJAMAAILMASTA PISTELIÄÄSTI
Olivier Assayasin (Irma Vep, 1996, Sils Marian pilvet, 2014) uutukainen Rivien välissä (Doubles vies, 2018) on äärimmäisen dialogivetoinen, pisteliäs draama, jota komediaksikin on kutsuttu. Ennen kaikkea elokuva on ranskalainen; puhuvia päitä eli puhetta taiteesta, kirjallisuudesta, politiikasta, kulttuurista, elokuvista, näyttelijöistä riittää, tupakkaa ja viiniä kuluu ja syrjähypitään ristiin rastiin niin, että katsojan on vaikea pysyä enää perässä. Mutta kun ja jos elokuvan maailma, kustannusala ja kirjallisuus kiinnostaa, juttuja jaksaa kuin jaksaakin kuunnella, sen verran mielenkiintoiseksi ne käyvät elokuvan edetessä. Mikään suuren yleisön elokuva Rivien välissä ei ole, kuten se antaa dialogissaankin ymmärtää; ketäpä enää nykypäivänä kirjat kiinnostavat, kun aina voi lukaista ilmaiseksi blogeja ja twiittejä, pyöriä googlen ihmeellisessä maailmassa. Assayas tekee pilkkaa henkilöistään, joita voisi kulttuurisnobeiksikin kutsua, toisaalta hän tuntee sympatiaa jokaista hahmoaan kohtaan ja antaa ymmärtää itsekin kuuluvansa joukkoon.
Alain (Guillaume Canet) on menestynyt pariisilainen kirjakustantaja, joka joutuu sanomaan kirjailijaystävälleen Léonardille (Vincent Macaigne), että hänen uusin teoksensa ei kelpaa julkaistavaksi. Alainin vaimo, näyttelijä Selena (Juliette Binoche) yrittää puolustaa Léonardia, hänestä kirja on miehen paras, mutta syy puolustukseen saattaa olla, että Selenalla ja Léonardilla on ollut pitkään salasuhde. Léonardin vaimon, Valérien (Nora Hamzawi) ajan vie hänen oma työnsä politiikon neuvonantajana; hän tuntuu etääntyvän miehestään, vaikka tätä rakastaakin. Alain taas ryhtyy päivittämään digitaalista ammattitaitoaan nuoren Lauren (Christa Théret) kanssa, ja he päätyvät nopeasti suhteeseen. Kaikesta kulissien takaisesta suhdekiemuroinnista huolimatta koko porukka keskustelee keskenään lakkaamatta kirjallisuusalan myllerryksestä, e- ja äänikirjoista, kirjallisuuden asemasta nykyaikana, kirjoittamisesta, moraalista kirjoittamisen suhteen. Vain rivien välissä saatetaan viitata omaan tai vastapuolen henkilökohtaiseen elämään.
Eric Rohmerin ja Woody Alleninkin mieleen tuova kulttuuriväen suhdesoppa nokkeline, piikikkäine dialogeineen osaa hurmata elokuvan maailmasta kiinnostuneet. Komediaksi kutsuminen on ehkä uskaliasta, huumori on piilotettua ja sisäpiirihauskaa, kuten vaikkapa tilanteessa, jossa mietitään, kuka näyttelijä lukisi äänikirjan Léonardin teoksesta. Joku ehdottaa Juliette Binochea, mutta Selena (Juliette Binoche) näyttää tyytymättömältä ja sanoo, ettei hän oikein ole vakuuttunut asiasta. Ranskalaisuus on elokuvassa kuitenkin myös rasite; kuinka arvattavaa on, että kun on esitelty katsojille nuori kaunis Laure (Christa Théret), hän kohta jo onkin ilman vaatteita pitkissä lähikuvissa. Ranskalaisuudesta kertonee myös jotain se, että Selenan ja Alainin alakouluikäinen poika vilahtelee joskus kuvissa, mutta on lähes kaiken aikaa jossain poissa, kun vanhemmat hämmentävät työ- ja suhdekuvioitaan röökit suupielessä. Arvostella voi myös sitä, että jälleen kerran kirjailija elokuvassa on keski-ikäinen mies, ei tietenkään tälläkään kertaa nainen. Kulttuurin ympäröimä ja kyllästämä maailma on sekä kadehdittava että ärsyttävänkin etuoikeutettu.
Kirjallisuuden tulevaisuutta pohdiskelevia elokuvia ei liikaa ole ja onnistuessaan ne ilahduttavat aina. Kotimainen Aleksi Salmenperän Tyhjiö ei esimerkiksi kalpene Assayasin teoksen rinnalla lainkaan. Tälle ranskalaiselle kirjallisuuskomediallekin löytynee varmasti, toivottavasti, yleisönsä. Niin kauan kuin kirjallisuus kiinnostaa, kiinnostavat aiheen ympärillä pyörivät elokuvat. Toivoa sopii, että se kiinnostaa aina, jossain muodossa. Kop, kop, koputtaisi puuta elokuvan kirjailija Léonard.
Mari Lindqvist