Ohjaus: Robert Guédiguian
Käsikirjoitus: Robert Guédiguian, Serge Valletti
Pääosissa: Ariane Ascaride, Jean-Pierre Darroussin, Gérard Meylan, Jacques Boudet, Anaïs Demoustier, Robinson Stévenin, Yann Tregouët, Geneviève Mnich, Fred Ulysse, Diouc Koma
Kesto: 107 min.
PALUU MEREN RANNALLE
Veteraaniohjaaja Robert Guédiguianin ( Marius ja Jeannette, 1997, Kilimanjaron Lumet, 2011) 20. elokuvassa Talon meren rannalla (La Villa, 2017) ollaan jälleen kiireettömiä pohdiskelijoita Marseillen rantakaupungissa. Luottonäyttelijät, joihin kuuluu mm. ohjaajan ikinuori puoliso Ariane Ascaride ja Jean-Pierre Darroussin ovat tälläkin kertaa mukana, niin myös sormella osoittelematon yhteiskunnallisuus ja melankolinen, mutta lämmin tunnelma.
Elokuvassa isän sairauskohtaus tuo toisistaan etääntyneet kuusikymppiset sisarukset takaisin lapsuuden maisemiin, taloon meren rannalla. Tähtinäyttelijä Angèlelle (Ariane Ascaride) paluu lapsuudenkotiin ja isää tapaamaan on vaikeaa menneisyydessä tapahtuvan tragedian takia. Yliopistossa opettava entinen vasemmistoradikaali Joseph (Jean-Pierre Darroussin) tuo mukanaan hämmentävän nuoren kihlattunsa (Anaïs Demoustier). Menneisyyteen haikaileva Armand (Gérard Meylan) on jäänyt kotikylään isän pientä rantaravintolaa pitämään. Idyllinen kotikylä tuntuu kaikista muuttuneen, nuoremmat asukkaat ovat kaikonneet, vanhemmat karsastavat muutosta ja mahdollisia tulevia turisteja. Välimeren pakolaiskriisi näkyy arjessa. Ihmissuhdesotkuja ja luurankoja kaapissa selvitellään keskenään ja kylälle jääneiden ystävien ja tuttavien kanssa. Romansseja ja tragedioitakin syntyy.
Muuttuva maailma heijastuu jokaisessa Talon meren rannalla -elokuvan henkilöhahmossa. Ohjaus ja käsikirjoitus antaa tilaa henkilöille kasvaa elokuvan aikana. Toimintaelokuvasta ollaan niin kaukana kuin mahdollista. Aki Kaurismäkeen joskus verrattu työväenluokan kuvaaja Guédiguian ei rakenna Akin tapaan ajattomia maalauksellisia kuvia, vaan luottaa enemmän nykyhetken voimaan. Toki Marseille on kaunis talvellakin ja ihmiset etenkin tässä elokuvassa loppuun saakka yhteisöllisyyteen ja rakkauteen, hyvyyteen uskovia. Oma keskiluokkaistuminen on kuitenkin todettavissa, maailman muuttumisen pelko myönnettävissä. Eutanasiasta ja pakolaiskriisistä sekä keskustellaan kiihkottomasti, että kohdataan elokuvassa molemmat konkreettisesti ja uskottavasti.
Ranskalaisissa elokuvissa usein hämmentävää on, että vaikka tässäkin tarinassa ollaan suurien tragedioiden äärellä; elokuvassa kuollaan, halvaannutaan ja erotaan, pelastutaan ja ei pelastuta hukkumisonnettomuudessa, kaiken yllä lepää kuitenkin ymmärtävä, toiveikas, optimistinenkin sävy. Onko se jokin tässä meri-ilmassa, voisi kysyä, kuten yksi elokuvan päähenkilöstä hämmästelee, kun huomaa rakastuvansa päättömästi yli kuusikymppisenä. Tällä kertaa ”tyypillinen ranskalaiselokuva” ei tarkoita filosofista taide-elokuvahaahuilua vaan aivan tavallista ihmisen kasvun ja maailman muuttumisen ja muuttumattomuuden kuvailua. Toki kauniin myrskyisässä Marseillessa, siellä missä pittoreskiin rantaravintolaan mahtuu aina vielä yksi lisää loputtoman illallisen äärelle, itseironisesti ja viisaasti keskustelemaan, itkemään ja nauramaan.
Mari Lindqvist