Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: Deborah Davis, Tony McNamara
Pääosissa :Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz, Nicholas Hoult, Joe Alwyn
Kesto: 120 min.
Irlanti/Iso-Britannia/Yhdysvallat 2018
MAKAABERIA MENOA HOVISSA
Kymmenen Oscar-ehdokkaan The Favouritea (2018) ei voi suositella pukudraamojen ja perinteisten historiallisten epookkien ystäville. Kieroilua, makaaberia käytöstä, hätkähdyttävää kielenkäyttöä, tunteetonta pyrkyryyttä riittää tässä 1700-luvulle sijoittuvassa mustassa, pitäisikö nyt sanoa; komediassa. Poissaolollaan loistavat romantiikka ja pyyteetön rakkaus, sankarit ja sankarittaret, vaikka puvustus, lavastus, kuvaus ja musiikki silmiä ja korvia hiveleviä ovatkin. Elokuva perustuu todellisiin hahmoihin, mutta yhtäläisyys historiallisten tapahtumien kanssa jää vähintäänkin arvoitukseksi ja sivuseikaksi. Enemmän kuin 1700-luvusta, elokuva kertoo nykyajasta ja siitä kuinka vähän ihminen on loppujen lopuksi muuttunut. Tämän päivän vallankahvassa olevat ja heidän lähipiirinsä tulevat osoittelematta mieleen omahyväisissä, vallanhimoisissa, omaa mielihyvää ja olemusta mittailevissa päähenkilöissä.
Eletään 1700-luvun alkua. Englanti käy sotaa Ranskaa vastaan. Tästä huolimatta Englannin kuningatar Anne (Olivia Colman) keskittyy lähinnä mässäilemään ja oikuttelemaan. Maata johtaa oikeasti hänen läheinen ystävänsä ja rakastettunsa Lady Sarah (Rachel Weisz), joka samalla huolehtii Annen terveydestä ja oikkujen toteuttamisesta. Sarahin sotapolitikointi saa yhä kunnian- ja vallanhimoisempia piirteitä ja kansa on hätää kärsimässä. Uusi palvelijatar, Sarahin serkku, aatelisesta köyhäksi isän pelivelkojen takia pudonnut Abigail (Emma Stone) saapuu hämmentämään soppaa hoviin. Abigail vetoaa Anneen nuorella viehätysvoimallaan ja herttaiselta vaikuttava kamarineito saa nopeasti lisää kuningattaren huomiota ja suosiota. Sodankäyntiin keskittynyt Sarah ei huomaakaan, kun Abigail on hivuttautunut palvelemaan kuningatarta myös lakanoiden väliin. Ankkojen juoksukilpailuja, kyyhkyjen metsästystä, tomaattien heittokisoja, kuningattaren seitsemäätoista lemmikkikania, peruukkipäisten miesten meikkivinkkien vaihtelua aluksi ihmettelevä, sitten niihin luontevasti tottuva Abigail muuttuu pikkuhiljaa kylmäksi ja kovaksi pyrkyriksi, jolle mikään palvelus tai teko ei ole liian julma, jos sen palkkiona on oman edun parantaminen.
Kreikkalainen Yorgos Lanthimos (Dogtooth, 2009, The Lobster, 2015, Killing of a Sacred Deer, 2017). on ennenkin tehnyt absurdeja ja outoja elokuvia. Nyt hypätään kuitenkin jo taide-elokuvan genrestäkin sivuun. Vielä kauempana ollaan hollywoodilaisesta elokuvasta, vaikka teosta tähdittävätkin pää- ja sivuosistaan ansaitusti Oscar-ehdokkuuden saaneet Stone, Weisz ja Colman. Miehet jäävät niin ikään elokuvassa täysin sivuosiin, kuin heidän tehtävänsä olisi pyöriä ja pokkuroida vain statisteina historiallisten tapahtumien ympäröimässä, mutta henkilödraamoihin keskittyvässä hovissa. Kuvauksessa on tehty ratkaisuja, jotka tukevat elokuvan tunnelmia ja mustaa, groteskia maailmaa. Robbie Ryanin kalansilmäobjektiivikuvausta ja luonnonvaloon perustuvaa valaistusta ei voi kuin ihailla. Ollaan mahdollisimman kaukana paperimakuisesta, pölyisestä, teatterin- tai tv:n omaisesta kamaridraamasta. Kaiken kruunaavat ja vahvistavat äänisuunnittelija Johnnie Burnin omaperäiset ratkaisut.
Elokuvan yllättävä loppu, epämiellyttävät, kolhujaan ja arpiaan nuolevat ja niistä nopeasti toipuvat, traagiset hahmot venyttävät katsojan tunneskaalaa äärimmilleen. Tykätä vai ei-tykätä, sillä ei ehkä niin ole väliä, kunhan vahvoja tuntemuksia riittää. Se pätenee niin tarinan henkilöihin kuin itse elokuvaan ylipäätään.
Mari Lindqvist