Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Jenle Hallund, Lars von Trier
Pääosissa: Matt Dillon, Bruno Ganz, Uma Thurman, Siobhan Fallon Hogan, Sofie Gråbøl, Riley Keough, Jeremy Davies
Kesto: 153 min.
Ranska, Ruotsi,Saksa, Tanska 2018
SARJAMURHAAJA JA OMATUNTO
Aikoinaan pelkistettyjen ilmaisukeinojen nimiin vannoneen Dogma -95 liikkeen muiden tanskalaisten ohjaajien kanssa perustanut Lars von Trier ( Dancer in the Dark, 2000, Melancholia, 2011, Nymphomaniac , 2014 ) on provosoivalla The House That Jack Built-elokuvallaan palannut tavallaan juurilleen. Jo Cannesin elokuvajuhlilla nousi kohu ohjaajan uusimman ja mahdollisesti viimeisen elokuvan väkivaltaisuudesta. Trierin julkisuudessa puidut alkoholi- ja mielenterveysongelmat ovat antaneet ymmärtää, että uutukainen olisi jonkinlainen omakuva. Paljon väitetty elokuvasta, kun päähenkilönä on psykopaattinen sarjamurhaaja, joka tekee ihmisiä murhaamalla omasta mielestään tärkeää ja merkityksellistä taidetta. Ohjaajan huumori on kaiken lisäksi niin pikimustaa, että sitä jaksanee ymmärtää vain Trierin provokatiivisimpien elokuvien fanit, eivät kaikki hekään. Silti itseinhoinen Trier näkee ihmisen pahuuden tarkasti; vaikka elokuvaa katsoessa on välillä pakko sulkea silmät, sen sanomalta ei voi välttyä. Pahuus on meissä kaikissa, jossain muodossa, vaikka harva sitä myöntää.
Elokuva seuraa 12 vuoden ajan Jackin (Matt Dillon) elämää ja tapahtumia, jotka tekivät hänestä sarjamurhaajan. Jack avautuu teoistaan väsyneelle omalletunnolleen (Bruno Ganz!) matkatessaan helvettiin. Jack itse näkee jokaisen tekemänsä murhan taideteoksena ja kertoo kuinka ärsyttävän sitkeä päällepäsmärinainen (Uma Thurman) aloittaa hänen ”uransa”. Seuraavat uhrit ovat Jackista yhtä rasittavia ja suorastaan kerjäävät tulla murhatuiksi, ennen kaikkea tyhmyytensä takia. Poliisi ja tutkijat pääsevät koko ajan lähemmäksi Jackia, kun hän ottaa yhä suurempia riskejä pyrkiessään täydelliseen lopputulokseen: kaikkein tärkeimmän taideteoksensa luomiseen. Neuroosiensa vankina oleva, aistiyliherkkä Jack vetoaa kaikesta väkivallasta huolimatta salakavalasti myös katsojan myötätuntoon, vaikka Jack itse empatiaan onkin kykenemätön. Katsojaa enemmän kuin kiinnostaa, kuinka miehen käy, vaikka onnellista loppua hänelle ei soisikaan.
80-luvun teinitähti-Dilloniin aikanaan mieltyneelle elokuva on rankkaa katsottavaa, niin täydellisesti Dillon on Jackin maailmaan sukeltanut. Lapsien ampuminen, naisen rinnan irti leikkaaminen ja muut verimässäilyt ovat muutenkin jo liikaa. Toisaalta The House That Jack Builtissa ei ole sen enempää verta tai väkivaltaa kuin keskiverrossa kauhu-splatterissa. Tässä elokuvassa vain näytetään väkivallan seuraukset ja kärsimys toisella tavalla. Pahanolonelokuvaa voi suositella niille, joiden pahuuden ytimen tarkastelu, aiheen käsittely mustan huumorin keinoin ja pakkomielteet kiinnostavat. Trier on omimmillaan itseinhoisena itselleen naurajana.
Mari Lindqvist