Ohjaus ja käsikirjoitus: Maggie Gyllenhaal
Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Jessie Buckley, Ed Harris, Paul Mescal, Peter Sarsgaard
Kesto: 122 min.
Iso-Britannia / Israel / Kreikka / Yhdysvallat 2021
VÄÄRÄNLAINEN ÄITI
Salanimeä käyttävä menestyskirjailija Elena Ferrante tunnetaan parhaiten Napoli-sarjastaan, mutta hän on tehnyt myös nykypäivään sijoittuvia, teräväkatseisia, psykologisia, trillerin kaltaisia teoksia, jotka painavat lukijan mieleen voimakkaan jäljen. Yksi tällaisista on suomeksi Tyttären varjo (2020)- nimellä ilmestynyt romaani, johon perustuu näyttelijänä paremmin tunnetun Maggie Gyllenhaalin esikoisohjaus. Ja millainen esikoinen tämä onkaan; monikerroksellinen, rohkea ja erilainen elokuva äitien ja tyttärien hankalasta suhteesta. Äitiys tuo Olivia Colmanin upeasti tulkitsemalle Ledalle sekä suurinta onnea että raastavinta tuskaa ja ahdistusta. Samoin kuin Dakota Johnsonin esittämälle nuorelle Ninalle. Äitiys ei ole helppo rasti kellekään, vaikka ympäristö muuta tuntuukin olettavan. Elokuva nappasi kolme Oscar-ehdokkuutta: Colmanille parhaasta naispääosasta, Jessie Buckleylle, joka esittää nuorta Ledaa, naisisivuosasta ja parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.
Yksin Kreikassa ranta- ja työlomaa viettävä amerikkalainen, keski-ikäinen Leda (Olivia Colman) kiinnostuu pakkomielteenomaisesti nuoresta äidistä Ninasta (Dakota Johnson) ja tämän pienestä tyttärestä katsellessaan heitä rannalla. Tyttären ja äidin toisiinsa takertuva suhde nostaa pintaan Ledan hämmentävät ja ristiriitaiset muistot omista tyttäristä ja äitiydestään. Ninan miehen suuri, meluisa suku rannalla herättää toisenlaisia tunteita ja saa Ledan ärsyyntyneeksi. Leda ja Nina tutustuvat ja ystävystyvät, kunnes Leda päätyy impulsiiviseen tekoon, jolla on kauaskantoiset seuraukset.
Ferranten alkuperäisteoksen henki on säilynyt, vaikka Italia on elokuvassa vaihtunut Kreikkaan ja Ledasta on tullut amerikkalainen. Colman näyttelee Oscarin arvoisesti ristiriitaista, rasittavaa, välillä ärsyttävän itsetietoista persoonaa; naistyyppiä, jota harvoin elokuvissa näkyy. Silti hän herättää sympatiaa ja hänen ratkaisujaan, jopa niitä kaikkein oudoimpia ja vääriksi miellettyjä, on helppo ymmärtää. Jessie Buckley on valloittava ja kulmikas, itsekäs ja hauras yhtä aikaa nuorena Ledana. Dakota Johnsonin Nina jää vieraammaksi, mutta Johnson on silti kotonaan osassaan; kauniina, väsyneenä, mieltä kiehtovana pakkomielteenä, niin Ledalle kuin miehillekin.
The Lost Daughter kertoo ennen kaikkea naiseudesta. Siitä, millaisia odotuksia naisiin kohdistuu, millaisia äitien oletetaan olevan, mitä äiti saa tuntea ja mitkä asiat hänen pitäisi ympäristön odotusten mukaan uhrata tultuaan vanhemmaksi. Kuinka äidinrakkauden oletetaan kestävän kaiken, kuinka äidin oma väsymys ja huomion- ja sanomisentarve oletetaan olevan heikkouden merkkejä, piilotettavia, hävettäviä asioita, joita ei oikeastaan ole edes olemassa. Kuinka naisen oma äitisuhde väkisinkin vaikuttaa suhteeseen omaan lapseen, halusipa sitä tai ei.
Kaksituntisen elokuvan aikana katsoja ei hetkeäkään tunne olevansa pitkästynyt, vaan elokuvaa seuraa kuin trilleriä; kuinka syvälle ohjaaja pääseekään ihmisyyden ytimeen. Elokuvan päätyttyä voi todeta; ihan sinne perille saakka.
Mari Lindqvist