Ohjaaja: Ruben Östlund
Pääosissa: Claes Bang, Elisabeth Moss, Dominic West
Kesto: 142 min.
Ruotsi, Tanska, 2017
KUN KULTTUURIELIITTI ROMAHTI
Ruotsalaisen Ruben Östlundin (Turisti, 2014 Play, 2011) ohjaama pelottavan hauska, musta satiiri The Square voitti Cannesin Kultaisen palmun keväällä 2017. Elokuvassa näyttelevät tanskalainen Claes Bang, Elisabeth Moss (The Handmaid’s Tale) ja Dominic West . Kulttuurieliitille, naisten ja miesten rooleille ja odotuksille sekä hyvinvointiyhteiskunnalle ja sen tekopyhyydelle naureskeleva elokuva hämmentää katsojan. Elokuvan ajan saa montakin kertaa tehdä itselleen kysymyksen; saako tälle edes nauraa? Hetkittäin elokuva tuo mieleen myös Aleksi Salmenperän Häiriötekijä-elokuvan omituisine, vaikkakin loogisine sattumuksineen ja henkilöineen. Kun kaikki kovasti tarkoittavat hyvää, mutta saavat kyvyttömyyttään aikaiseksi vain, jos ei pahaa, niin vähintään pienoisen pyörremyrskyn.
Christian (Claes Bang )on ruotsalaisen nykytaiteen museon arvostettu kuraattori, jolle oma asema ja työ on ykkösasia. Hänen uusin näyttelynsä ”The Square” on kantaaottava tilataideteos, jossa yleisöä haastetaan luottamaan muihin ihmisiin, pitämään näitä tasa-arvoisina ja auttamaan. Kun Christianin kännykkä ja lompakko varastetaan, ylevät periaatteet unohtuvat nopeasti. Christianin oma ennakkoluuloinen ja ylemmyydentuntoinen käytös johtaa yhä kiperimpiin tilanteisiin, vaikka lompakko ja kännykkä palautuvatkin omistajalleen. Samaan aikaan mainostoimisto on luonut tulevalle näyttelylle hätkähdyttävän kampanjan, jonka synnyttämä some-kohu ajaa Christianin ja koko museon kriisiin. Yhteishuoltajana toimiva Christian törttöilee myös naissuhteissaan. Hän kun pitää itsestään selvänä, että on kulttuuripiireissä naisväen keskuudessa suuri ja tavoiteltava saalis, jolta vain hamutaan hyväksyntää, parempaa asemaa ja mahdollista perheenlisäystä.
Turisti -elokuvassa jo nähtiin Ruben Östlundin tarkkanäköistä ihmistuntemusta. Etenkin ruotsalaisen miehen hämmennystä ja kyvyttömyyttä rehellisyyteen suurennuslasilla tarkasteleva elokuva ottaa kantaa lähes joka kohtauksessaan. Milloin hirnutaan näennäisauttamista, milloin mainoskampanjoiden ja rahankerjuun järjettömyyttä; kun mainoksen pitää olla yhtä shokeeraava kuin huomiosta mediassa kilpaileva luonnonkatastrofi tai sota, milloin ihmissuhteiden vaihdantataloutta.
Takuulla mieleen jääviä, järisyttäviä hetkiä elokuvassa on lukuisia. Päällimmäiseksi jää mieleen kohtaus, jossa raju performance hienoilla kutsuvierasillallisilla riistäytyy käsistä, eikä lopu lainkaan; vaivaantunut tunnelma vaihtuu väkivaltaiseen kaaokseen. Myös muutamat, eriskummalliset sivuhenkilöt tuovat jännitettä elokuvaan; aika ajoin huoneeseen ilmestyvä lemmikkisimpanssi, Touretten oireyhtymästä kärsivä, törkeyksiä lateleva näyttelyvieras ja kerjäläinen, jolla on nirsot ja tarkkaan määritellyt ruokailutottumukset koettelevat päähenkilön hermoja ja pokkaa.
Vaikka elokuva tahtomattaan naurattaa tai vähintään huvittaa, katsoja ei voi olla huomaamatta, että nauraa oikeastaan itselleen ja omille asenteilleen, tekopyhyydelleen ja ennakkoluuloilleen. Claes Bangin taitavasti rakentama Christian vaikuttaa tyhjältä, tyylikkäältä kuorelta, mutta häntä kohtaan ei voi olla tuntematta viimeistään ahdingossaan sympatiaa ja tuttuuden tunnetta. Kömpelö tv-toimittaja Anne (Elisabeth Moss) on kuin salainen, nolosteltava puolemme; se, joka uskaltaa, melkein, muttei sittenkään, hihkaista, ettei keisarilla taidakaan olla vaatteita.
Kultainen palmu varmaankin takaa sen, että elokuvan kohdeyleisö, hyvinvoiva ihmisjoukko, jota elokuva satiirisesti tarkastelee päätyy katsomaan elokuvaa. Samalla jää ilmaan kysymys, millainen voisikaan olla Ruben Östlundin seuraava elokuva? Aikamoinen, uskoisin.
Mari Lindqvist