Ohjaus: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: David Gleeson, Stephen Beresford
Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily Collins, Colm Meaney, Derek Jacobi, Craig Roberts, Patrick Gibson, Anthony Boyle
Pituus: 112 minuuttia
Yhdysvallat, 2019
TOLKIEN-TARUN LÄHTEILLÄ
Dome Karukosken (Tyttö, sinä olet tähti, Tummien perhosten koti, Mielensäpahoittaja, Tom of Finland) elämäkertaelokuva kirjailija John Ronald Reuel Tolkienista, klassikkoteoksien Hobitti eli sinne ja takaisin -kirjan (1937) ja Taru sormusten herrasta -kirjasarjan (1954–1955) luojasta, pääsee sukeltamaan tarinoiden lähteille. Tolkien (Yhdysvallat, 2019) tiivistää hienosti filosofiset keskustelut ja kirjailijan elämän tapahtumat hänen kirjoittamiinsa tarinoihin viitaten visuaalisesti näyttävään pakettiin. Sotaan joutuneena Tolkien näkee houreisimmat näkynsä ja hirviönsä taistelutantereilla ja näkyjen myötä rakentaa oman fantasiamaailmansa, joka tekee hänestä ja maailmastaan ikuisen ja unohtumattoman. Kirjailijan perikunta on jo ehtinyt tuomita elokuvan, sitä näkemättä. Aivan turhaan; Tolkien on kohdettaan vähintäänkin kunnioittava, ehkäpä turhankin voimakkaasti neromyyttiä korostava ja sitä myöden sittenkin perinteinen Hollywood-elämänkerta.
Etelä-Afrikassa syntynyt John Tolkien (Nicholas Hoult) jää isän kuoltua pikkuveljensä kanssa yksinhuoltajaäidin hoidettavaksi. Pojat menettävät pian äitinsäkin ja jäävät orpoina katolisen papin( Colm Meaney) huollettavaksi. Samassa taloudessa asuu hänen onnekseen Johnin tuleva paras ystävä ja myöhemmin suuri rakkautensa Edith Bratt (Lily ”Philin tytär” Collins). Opiskelun myötä John tutustuu myös saman henkisiin poikiin. Kolmen luovan ystävänsä (Patrick Gibson, Anthony Boyle ja Tom Glynn-Carney) kanssa he muodostivat toisiaan tukevan ja inspiroivan teekerho T.C.B.S:n, jonka vahva side kantaa aikuisuuteen asti. Päästessään yliopistoon stipendin turvin kielitieteistä ja mytologiasta kiinnostunut Tolkien alkaa kehitellä omaa kieltään ja fantasiamaailmaansa. Traumaattiset kokemukset ensimmäisessä maailmansodassa eivät taikamaailmaa hävitä, vaan suorastaan vahvistavat sitä ja vaikuttavat vahvasti myöhempään kirjalliseen tuotantoon.
Karukoski on aina ollut taitava teini-ikäisten ja nuoren rakkauden kuvaajana. Niin tälläkin kertaa. Herkkäkasvoinen Nicholas Hoult on oikea valinta pääosan esittäjäksi ja Lily Collins vastanäyttelee hänkin taitavasti, joskin hetkittäin turhan teatraalisesti, vahvaa, omapäistä ja älykästä hahmoaan. Vielä koskettavammin osansa elävät kuitenkin nuorta Johnia ja Edithiä näyttelevät Harry Gilby ja Mimi Keene. Myös teekerhon nuoret kapinalliset älyköt ovat herkullisia, kokonaisia hahmoja, erilaisine lahjakkuuksineen. Suomalaiset tietysti odottavat Karukoskelta Suomi-viittauksia, olihan Tolkien Suomi-harrastaja ja suomen kielen ystävä. Silmäniskuja suomalaisille voi bongata, kunhan pysyy tarkkana. Esimerkiksi Tolkienin humalaista huutoa yliopiston pihalla keskellä yötä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla.
Edellisistä elokuvista tuttu yhteistyö; Harri Ylösen leikkaus ja tanskalaisen Lasse Frankin kuvaus pelaavat yhteen upeasti ja tekevät Tolkien– elokuvasta Karukosken näköisen. Siltikin hänen seuraavalta Hollywood-elokuvaltaan, koska sellainenhan on tietysti tulossa, voisi odottaa lisää rohkeutta ja vähemmän kompromisseja. Toisaalta on sykähdyttävää, että isolle yleisölle tehdään Hollywoodissa elokuvaa, jonka tärkeänä elementtinä on kielifilosofinen akateeminen keskustelu. Voisi jopa ajatella, että siinä on jotain todella suomalaista, ilman Suomi-viittauksiakin.
Mari Lindqvist