Ohjaus: Kevin Macdonald
Kesto: 120 min.
Iso-Britannia/Yhdysvallat, 2018
WHITNEY- SALAISUUKSIEN TAAKKA
Kevin Macdonaldin dokumenttielokuva Whitney (2018) on paljon muutakin kuin pop-diivan elämänkerta-elokuva. Paitsi elokuvana kuuluisasta ”Äänestä”, se toimii yhtenä viihde-bisneksen ajankuvana -80 ja 90-luvuilla eikä siksi vaadi fanitusta tai edes sitä, että erityisesti pitäisi juuri Whitneyn musiikista. Pop-koneisto pyöri 80-luvulla tehokkaasti, syytäen iki-muistoisia kappaleita eetteriin, mutta tabuja oli paljon, niin viihdemaailmassa kuin ylipäätään. Whitney oli rikkonut ennätyksiä enemmän kuin kukaan muu musiikkialan naisartisti, mutta joutui kamppailemaan menneisyyden ja nykyisyyden haamujen kanssa lyhyen elämänsä loppuun asti. Silottelemattoman kuvan artistista ja hänen perheestään antava dokumentti sisältää arkistomateriaaleja, demo-nauhoituksia, läheisten haastatteluja ja varhaisnuoruuden esiintymisiä. MacDonald on ohjannut kuitenkin hienotunteisesti ja tarkkasilmäisesti, odottamattomasti läheisensä menettäneitä surevia kunnioittaen.
Whitney Houston syntyi elokuussa 1963, kolmantena lapsena Cissy ja John Houstonin perheeseen. Äiti oli aikoinaan tunnettu soul- ja gospellaulaja, isä virkamies. Dionne Warwick ja Dee Dee Warwick olivat Whitneyn serkkuja, joten kovin kauan ei omena puusta pudonnut. Äiti koulutti ankarasti tyttöä menestykseen ja Whitneyn gosbel-tausta vahvisti ääntä ja tunnetta. Perheen tavoitteena oli sosiaalinen nousu ja siihen huomattiin Whitneyn lahjoja hyväksikäyttäen olevan mahdollisuuksia. Whitney lähetettiin yksityiskouluun ja nopeasti hän alkoikin menestyä. Lopulta perhe asuikin New Jerseyn paremmilla alueilla. Whitneyn menestys kuitenkin käänsi asiat päälaelleen. Veljistä tuli siskolleen palkattua henkilökuntaa, joka jakeli anteliaasti itselleen ja Whitneylle huumeita kuin karkkia, isä alkoi ahnehtia liikaa dollarin kuvat silmissä, äiti pyrki pitämään avioeroperheen heiluvia kulisseja pystyssä. Salaisuuksia oli paljon. Whitneyn nuoruudessa alkanut, vuosia jatkunut naissuhde Robyn Crawfordin kanssa pidettiin tiukasti salassa ja paria yritettiin kiivaasti erottaa. Lapsuudessa tapahtunut hyväksikäyttö vaiettiin ja hyssyteltiin loppuun asti. Addiktioihin ja itsetuhoiseen käytökseen oli selkeät syyt, mutta niitä – kuten koko Whitneyn päihdeongelmaa ei haluttu nähdä. Avioliitto paha poika Bobby Brownin kanssa haluttiin nähdä pelastuksena, kuten myös tyttären Bobbi Kristina Brownin syntymä. Tyttären traaginen elämä päättyi kuitenkin vain 22-vuotiaana, lopun ollessa lähes identtinen 48-vuotiaan Whitneyn kuoleman kanssa. Molemmat löydettiin kylpyammeeseen hukkuneina, ensin äiti vuonna 2012 ja kolme vuotta myöhemmin tytär.
Elokuvan takahuoneissa ja kotona kuvatut vastaansanomattomat dokumenttiosuudet täydentävät oivallisesti haastatteluja, joissa vaietaan paljon ja kieltäydytään edelleen vastaamasta moneen kysymykseen. Whitney koettiin myös liian ”valkoisena” omien keskuudessa, jo kouluajoista lähtien. Koulukiusaamisesta alkanut vieroksuminen jatkui musiikkipiireissä, koska Whitney ei laulanut riittävän ”soulisti”. Dokumentissa tokkurainen Whitney yrittää pitää hauskaa, mutta mutisee kameralle totuuksia, tytär Kristy kyhjöttää peukalo suussa nurkassa katsomassa sekakäyttäjävanhempiensa sekoilua, upeaääninen solisti menettää ajan kuluessa niin äänensä kuin itsekunnioituksensa, kunnes nousee taas tuhkasta toivoa täynnä. Arkistopätkät uutisista ja tapahtumista 80-ja 90- luvulla täydentävät ajan kulua ja henkeä. Asif Kapadian upean Amyn (2015) tasolle dokumentti ei aivan yllä, vaikka yhtymäkohtia Amy Winehousen elämään Whitneyllä olikin. Silti ainakin jokaiselle 80-luvulla eläneelle dokumentti on vahva kokemus niin visuaalisesti kuin musiikillisestikin. Hämmennys on kuitenkin voimakkain tunne joka jää, niin Whitneyn elämästä kuin dokumentissa kuvatusta ajanjaksostakin. Moni asia olisi voitu tehdä toisin, tai jättää kokonaan tekemättä. Ihminen on kuitenkin oppivainen, onhan.
MARI LINDQVIST